Gringana gringojen joukossa

Nyt se reissu vihdoin alkoi. Pari paivaa on vietetetty Santiagossa ja samalla olen joutunut huomaamaan, ettei tama chica rubia nyt olekaan loppupeleissa mitaan niin erikoista tassa maassa. Hostellissa iski pieni shokki paalle, kun kaikki puhuivat englantia enka yhtakkia enaa erottunutkaan joukosta. Tasta lahtien sitten olenkin osa sita soljuvaa gringojen massaa, jotka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa jakavat reissukokemuksiaan, selostavat suunnitelmiaan ja elavat ihanaa gringoelamaa ajatellen kokevansa jotain ihan ainutlaatuista.
Viikonloppu on mennyt paremmin kuin hyvin, kiitos kaupungissa asuvien citysherpojemme Annin ja Jukan. Perjantaina sain kiikuttaa muovikasseissa pariskunnan hoteisiin kaikki kuukausien kertyneet tai muuten vain reissussa tarpeettomat tavarat, ja ihme, rinkkani mahtuu taas kiinni.
Lauantaina suuntasimme Jukan kaytossa olevalla hulppealla kaupunkimaasturilla kohti pohjoista ja Isla Negralla sijaitsevaa Pablo Nerudan kotia. Huh, etta voi jollain riittaa tavaraa. Tyynenmeren kuohuvalla rannalla sijaitseva oli paitsi kirjailijalle sopivalla tavalla boheemi ja ekstentriseen tyyliin sisustettu, kasittamattoman taynna Pablon simpukka-, pienoismalli-, viinilasi- ja patsaskokoelmia. Syodessamme lounasta, rantatormaan rikkoutuvien aaltojen kuohussa ja auringon paahtaessa korkealta taivaalta, alkoi vihdoinkin lomafiilis upota tajuntaan.
Isla Negralta jatkoimme viela Valparaison kautta takaisin Santiagoon. Matkan varrella Jukka muisti pomon hanskalokeroon piiloutuneen suomalaisen musiikin aarreaitan. Kieltamatta tuntui aika absurdilta katsella edessa siintavia, osittain viela lumihuippuisia Andeja, lampomittarin nayttaessa reilua pariakymmenta astetta ja hoilata kuorossa "ohi syyskuun, lapi repaleisen lokakuun, kaipuu kaljakorin kilisee". Tasta se lahtee.

Viajera

Täällä maailman surkein bloggaaja, holahola. Viimeisiä viedään töissä, huomisen jälkeen tämä tyttö on vapaa kuin taivaan lintu. Ihan ensimmäiseksi suunnataan nokka kohti Santiagoa, josta on tarkoitus jatkaa Atacaman autiomaan kautta Bolivian puolelle suolatasangoille. Ainakin La Paz, Cuzco ja Macchu Picchu ovat tehtävälistalla, mutta muuten mennään sinne, mikä parhaalta tuntuu.

Töissä on mennyt vähän niin ja näin, muutaman artikkelin olen kirjoittanut, mutta lehteen asti ne eivät vielä ole eksyneet. Lupailuja kyllä julkaisusta on tullut, joten vielä riittää hitunen uskoa. Työtodistuksen el director lupasi kirjoittaa, joten kunhan sen saan, olen tyytyväinen.

Pari viikkoa sitten kiivettiin muutaman tunnin ajomatkan päässä olevalle Volcan Lonquimaylle. Oli ihan mieletöntä. Aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja hiki valui noroina pitkin selkärankaa, kun puuskutettiin kolmen kilometrin korkeuteen. Huipulla väsymys katosi hetkessä.

Silmänkantamattomiin jatkuneet Andit ja sinne tänne ripotellut tulivuoret vetivät aika sanattomaksi. Tuli pienelle gringalle aika kärpäsenkakka-olo. On se luonto jotain ihmeellistä.

Ylöspäin matkaa tehtiin reilu neljä tuntia sauvojen kera, mutta alastulo oli jokseenkin ripeää. Peppu hankeen ja menoksi! Voin kertoa, että goretex-housuissa oli sen verran hyvä luisto, että välillä ihan pelotti, kun vauhti kiihtyi. Jää ehkä kaatopaikan pyllymäet kakkoseksi Andeille.

Tänään on illalla tiedossa läksiäis-illanvietto, sitä ennen pitäisi vielä vähän jaksata pakkailla kamoja. Santiagossa asuvat Anni ja Jukka onneksi lupasivat majoittaa osan kantamuksistani, joten aion ottaa reissuun mukaan mahdollisimman vähän tavaraa. Läppärin myös jätän suosiolla kantamuksista, jatkan tätä mun ahkeraa päivitystahtia sitten vaihtuvista nettikahviloista.

La gringa puede escribir también

Noniin, täällä taas. Aika kuluu hirmu nopsaan. Töitä on enää tän viikon jälkeen kolme viikkoa ja aika ristiriitaisin tuntein edetään pitkin marraskuuta. Toisaalta ei jaksaisi enää töihin keskittyä ollenkaan, toisaalta tietää, että kun tämä pesti loppuu, on kotiinpaluu taas askeleen lähempänä.

Töissä ollaan vihdoin ja viimein päästy tositoimiin, siis kirjoittamaan. Eilen ilmestyi mun eka, ihan ikioma täyspitkä artikkeli ja työkaverit on selvästi otettuja. Gringahan osaa muutakin kuin vain olla ja möllöttää!

Ihmistä jos jonkinlaista on tässä parin kuukauden aikana ehtinyt tulla vastaan, niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisimmäksi jäi mieleen eiliseltä koulukäynniltä rehtori, joka sen jälkeen, kun olimme puoli tuntia jutelleet haastattelua varten, esitteli meidät vanhemmille sanoen "Tässä kaksi toimittajaa, jotka tuskin ymmärtävät sanaakaan siitä mitä nyt puhun" sekä kysyi meiltä, että oliko ekaluokkalaisten, juuri lukemaan oppilaiden lasten ääneenluku liian nopeaa meille. Että näin.

Kavereita on tullut paljon, miehiä noin yhdeksänkymmentäprosenttisesti, naiset tykkää edelleen vähän kyttyrää meidän täällä olosta. Miesseuran puutteesta ei kyllä pääse täällä gringat varmastikaan valittamaan, innokkaita kavaljeereja tuntuu välillä puskevan ovista ja ikkunoista, ja toisinaan sana "ei" tuntuu niin kovin vaikealta käsittää. Ihan kohokohta oli, kun Laura tällä viikolla sai töihin kukkalähetyksen, ilman korttia tietysti. Kuulin myös tarinaa saksalaisesta tytöstä, jolle ihailija oli soittanut päivän aikana 36 kertaa, ja kun tämä ei ollut vastannut, oli mies jatkanut soittelemista kolmen kuukauden ajan, joka ikinen päivä. Ei siis voi syyttää, etteikö yritystä riittäisi.

Viikonloppuna tiedossa on todennäköisesti grillijuhlia, luonnonpuistoa ja varmasti vähän sadetta. Se ei tunnu näillä leveyspiireillä loppuvan nyt sitten niin millään.