sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Bastante letreros

Kevät vähän niin kuin tuli ja meni. Päivät, jolloin kadulla pystyi kulkea paitahihasillaan ja nauttia auringosta, tuntuvat kovin kaukaisilta, kun vettä vihmoo vaakasuoraan ja tuuli vinkuu nurkissa. En kyllä ole vielä luopunut mun optimismista, mutta voi olla, että käyn ostamassa kuitenkin jonkun järkevän takin suojakseni.

Valittelin, ettei töitä oikein ole ollut, mutta nyt, viimeistään Josén torstaina pitämän herättelypuheen jälkeen tajuan, että niitä on ihan just niin paljon kuin itse niitä teen. José sanoi suoraan, ettei ketään täällä kiinnosta keksiä meille hommia eikä kukaan tule niitä tarjoamaan, mutta jos itse ideoimme ja saamme asioita aikaiseksi, syntyy tulosta. José myös lupasi auttaa minua niin paljon kuin apua tarvitsen tekstin kanssa, joten ihan noususuunnassa täällä nyt mennään.



Perjantaina käytiin vierailemassa pienessä maaseutukoulussa, jossa oppilaat tulevat köyhistä perheistä ja alkeellisista olosuhteista. Lapsista ei päälle päin näkynyt mitään erikoista, ihan yhtä eloisia ja reippaita kuin missä tahansa muuallakin. Päivä aloitettiin kansallislaululla ja käsi sydämellä pienet isänmaantoivot huusivat hymnin läpi.

Toista oli sitten, kun juttelimme koulun rehtorin kanssa. Koulussa ei ole ollenkaan lämmitystä, ja siis en todellakaan halua kuvitella, kuinka kylmä sisällä on touko-kesäkuussa, kun nyt lokakuun lopussa itse tärisin takki päällä. Rehtori kertoi, kuinka lapsilla on vaikeuksia kirjoittaa, koska on niin kylmä, ettei kynä pysy kädessä. Kyllä pitää aika iso motivaatio pienellä ihmisellä olla, jos siinä sitten vielä riittää intoa opiskella.



Mieltä hieman piristi koulun pihalla majailleet possut, lampaat ja kalkkunat(jotka kyllä kiersin kaukaa, kalkkunat on pelottavia).

Lauantaina lähdettiin aamusta Ainon, joka on myös täällä Temucossa töissä, sekä Karoliinan, joka oli käymässä Santiagosta, kanssa päiväksi Pucóniin. Colectivon kuski oli vinkannut Ainolle Ojos de Caburgua-nimisestä paikasta, joten asiaa sen enempää pohtimatta suuntasimme sinne. Perillä meitä odotti upeat vesiputoukset, joita ei edes silloin tällöin ripsautellut sade pystynyt pilaamaan.



Putouksilla huvitti joka puuhun ripustetut kyltit, joissa oli ohjetta jos minkälaista. Yhdessä sitten vielä muistutettiin, että jos arvon vierailla on yhtään koulutusta, niin kai muistatte näitä ohjeita vielä myös noudattaa.


Vesiputouksilta päätettiin jatkaa kohti rantaa, ja kun bussia ei kuulunut, nostettiin peukut pystyyn. Ystävällinen setä Santiagosta poimi melko nopeasti kolme blondia kyytiin ja vei meidät kylille asti. Heti autosta ulos astuttuamme seuraamme liittyi kaksi koirakaveria, joista toinen paineli menemään kolmella jalalla. Nämä kaverit seurasivat meitä koko kylässä viettämämme ajan. Raahasimme itseämme hieman epätoivoiselta tuntuneen julmetun mäkinousun tavoitteena nähdä Playa Blanca(täällä kun kaikki rannat ovat yleensä mustia maan tuliperäisen toiminnan takia). Ranta nyt ei ollut ainakaan sillä kelillä kummoinen, mutta hyvinkin voisin kuvitella sen kesällä vetävän varakkaita pääkaupunkiseutulaisia puoleensa.



Takaisin päin ei enää pystynyt tarpomaan, joten taas reippaina tyttöinä pyysimme ohiajaneelta perheeltä kyytiä. Vähän tuli haikea fiilis, kun siinä lavalla istuessamme yrittivät koirakaverit parhaansa mukaan seurata, mutta kun vauhti kiihtyi, katosivat kaverit horisonttiin. Nyt kun vihdoin ja viimein pääsi päiväksi luontoon, en malttaisi millään odottaa seuraavaa kertaa.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Holahola

Täältä peiton alta taas kirjoittelen, mutta nyt ihan aiheesta olen kääriytynyt neljän vilttini ja päiväpeiton alle. Pari päivää on ollut vähän kurja fiilis, ja nyt tänään töissä olin niin surkea koiranpentuilmeineni ja vilunväristyksineni, että José passitti mut kotiin. Nyt juuri heräsin, klo 20 illalla, viimeisiin auringonsäteisiin. Mukavaa. Huomenna lähdetään päiväksi muutaman tunnin ajomatkan päähän Angoliin, sinne otan myös kameran mukaan. Mitään juttua sieltä tuskin kirjoitetaan, kyseessä kun on urheilutoimituksen matka katsomaan naisten käsipalloa.

Töissä on ollut motivaatio aika nollassa. Kun töitä ei ole, niin yllättävän nopeasti siinä passivoituu. Toivottavasti tilanteeseen tulee vähän muutosta, iltapäivän aikana el directorin ja Josén on ollut tarkoitus palaveerata. Toisaalta, el directoria ei meidän gringojen läsnäolo sen suuremmin hetkauta, että vamos a ver.

Maggin tytär Cristi suunnittelee vielä tämän kuun aikana tehtäväksi tulivuorivaellusta, odotan ihan hirveästi, että reissu toteutuu. Ympärillä on ihan mielettömästi kaunista luontoa, tunnin-parin ajomatkan päässä, ja tuntuu että joka hetki, kun en ole sitä ihmettelemässä, hukkaan aikaa.

Ihan eteläkärjessä sijaitseva Torres del Painen kansallispuisto kiinnostaisi myös, mutta saas nähdä, kun siellä on suurinpiirtein ikuinen talvi ja tuntuu, että tämän tytön kylmäntärinät tältä vuodelta sais jo riittää. Vaikkei kotiin olekaan ikävä, niin tiivistettyjä ikkunoita ja toimivaa lämmitystä kyllä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

No soy muerta

Solamente siento que siempre tengo mucha prisa. Töissä ja salilla käyminen imee kiitettävästi mehut pois. Yksi päivä eksyttiin kyllä Maijan kanssa jumppaan, joka ennemminkin harjoitti poskilihaksia kuin toivottuja vastaavia. "Pilateksessa" nosteltiin jumppapalloa peppu pitkällä ja vetäjänä toiminut matami oli kuin ala-asteen painajaismaisilta liikkatunneilta, vain tamburiini puuttui. Repeiltiin aikamme ja jälkeenpäin menimme paikalliseen nauttimaan parit pisco sourit rentoutumisen nimissä.

Hirveästi olen tavannut kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä, pääosin chileläisiä, ja olen jo ihan kotonani si po- ja cachai-tulvan keskellä. No en nyt sentään väitä, ettäkö kaikkea ymmärtäisin, mutta paljon enemmän kuin kuusi viikkoa sitten.

Sunnuntaina käytiin tyttöjen kanssa katsomassa Bastardos sin gloria(josta muuten tykkäsin paljon), ja huomasin, että espanjankielisten tekstien lukeminen jäi päälle, vaikka kieli vaihtuikin takaisin englanniksi. Täällä on onneksi leffat siis teksteillä, eikä mitään koomisia dubbausyrityksiä.

Töissä oli tänään melko hulvatonta, José lähti Santiagoon loppuviikoksi ja jätti minut ja Lauran täyteen vastuuseen nettipuljun pyörittämisestä. Hommaa on aika sikana, ja pitäisi muistaa kaiken maailman ihme nippelitietoa, jotta hommat sujuisi(Mullahan ei ole tapana tehdä muistiinpanoja. Kyl miä muistan!). Kymmentuntiseen siis mahtui paljon kikatusta, epätoivoa ja kiroilua, mutta kyllä ne uutiset jossain muodossa aina sinne sivulle päätyi.

Kohta lähdetään taas leffaan, nyt katsomaan jotain draamaa Pinochetin ajoista. Voi olla, että multa menee kaikkea olennaista ohi, mutta katselen sitten vaikka kauniita maisemia(?).

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Casi chilena

Muutaman tunnin pituisen virastokierroksen, useiden sormenjälkien, lukuisten kuvien ja paljon odottelun jälkeen olen siis melkein chileläinen. Sain ihan oman runin, joka on siis kuin sotu. En tiedä sille muuta käyttöä kuin sen, että kaupassa kortilla maksettaessa se pitää aina kirjoittaa kuittiin. Kuulemma saisin myös luottokortin hakea nyt pankista! Hmm, ehken kuitenkaan tee sitä, vaikka ajatus onkin aika houkutteleva.



Sotua varten tietysti tarvittiin isän ja äidin nimet ja kaikkea muutakin tosi oleellista setä kyseli pitkän haastattelun aikana. Yhtäkkiä siinä nimien kysymisen jälkeen setä sanoi että "kun kuolet, niin luovutatko elimet?" Olin ihan että, joo, siis kai, siis joo. Nyt siis papereissa lukee, että neiti Leppä enemmän kuin mielellään luopuu sisäelimistään. Ehkä piilotan paperit visusti.


Tän ruokailun jälkeen sali oli ihan järkevä ratkaisu.

Viikko on mennyt hirmu nopeasti, töissä käymisestä ja muusta ajasta on tullut aika rutiinia. Maijan kanssa saatiin vihdoin raahattua pienet peppumme salille ja heti ensimmäiseen mahdolliseen jumppaan. Juteltiin siinä alussa, että no eihän tää varmasti voi olla mitään rankkaa, nää nyt on jotain Chile-jumppia. Huh huh, vartin jälkeen kun naamat punaisina käännyttiin katsomaan toisiamme, ei tarvinnut enää sanoa mitään. Salilla on myös tanssikursseja, tästä se mun tanssiura vielä urkenee.


Tänään on satanut koko päivän. Eilen oli jo ihan kesä, mutta nää säät vaihtelee aika radikaalisti. Äsken oltiin tossa tyttöjen kanssa olkkarissa syömässä, kun alkoi korvan juuressa liristä. Kipaisin keittiöstä nopeasti kipon lattialle ja jatkettiin herkuttelua.