La primavera, por fin!

Hei olen ihan raato. Koko ajan. Johtuuko se siitä, että joudun keskittymään niin hirveästi koko päivän, jos haluan pysyä jutuissa mukana? Toinen vaihtoehto, jota itse suosin, on se, että Maggin hanoista tulevassa vedessä on liikaa klooria. Vesipullo haisee ainakin ihan uimahallille. Mitä käy, jos juo hirveästi klooria? Tähän veteen nyt ei kuitenkaan ole maakkiveden tapaan sentään pissitty.

Perjantaina kävin vähän tanssimassa taas työkavereiden kanssa. Puoli neljän aikaan mun silmät alkoi väistämättä luppaamaan, kun taas Cristianilla ja Almalla meno senkun kiihtyi. José onneksi huomasi mun puolitangossa roikkuvat silmäluomet ja toi minut kotiin. Lauantaiaamuna lähdettiin Maijan ja Miran(joo, uskokaa tai älkää, meitä on nyt neljä täällä) kanssa kiipeämään tohon ihan kaupungin keskustan lähettyvillä sijaitsevalle Cerro Ñielolille.

Koska mulla ei tietenkään ole mitään järkevää takkia tms. mukana, latasin päälle kolme paitaa ja hupparin. Päivä oli onneksi niin lämmin, että vähitellen sain kuoria kerroksia pois. Kesken kiipeämisen mulle myös iski jostain syystä kaamea jano, ja upean metsän sijasta mun mielessä pyöri kylmä tölkki kokista.

Sunnuntaina syötiin Cristin ja Patin luona asadoa, tai siis miten toi sana nyt pitäisi taivuttaa. Grilliruokaa suomeksi. Kun maha oli kohtuullisen täynnä herkkuja, pisti Pati sambakurssin pystyyn. Minä en kyllä osallistunut. Ehei, olen suomalainen ja istun kädet puuskassa mieluummin. Ensi kerralla sitten. Pati halusi kuulla suomalaista tangoa, ja löysi youtubesta 60 minutes-ohjelman videon vuodelta 1993, jossa kerrottiin, kuinka suomalaiset ovat niin sisäänpäinkääntyneitä, etteivät halua edes kätellä, tekevät eniten itsemurhia maailmassa ja ovat muutenkin niin ankeita. Tätä vuodatusta oli koristettu kuvaamalla ihmisiä murjottamassa bussissa sekä Arja Korisevalla ihanassa ysäripermiksessä. Onneksi nää täkäläiset ei ymmärrä englantia.

Tänään oli ihan selvästi kevät. Ulkona oli jopa varjossa lämmin ja ihmiset ihan eri fiiliksissä. Mercadolla lihatiskin pojat huutelivat kuningatarta ja kaikkien kadulla peräänhuutelijoitten joukkoon mahtui myös yksi suloinen poika, joka tervehti nätisti. Yleensä ne kun on jotain astetta ällöttävämpiä tapauksia. Yritän nyt imeä näitä kohteliaisuuksia itseeni ja kaivaa ne sitten muistoista, kun Suomessa joku huutelee perään jotain vähemmän imartelevaa.

Mi estilo chileno

Siis tänään mulla on ollut kauhea vaatekriisi. En osaa millään päättää, laittaisinko tuon vaatekaappini tukipilareihin kuuluvan asun ihan sellaisenaan, vai asustaisinko sitä vielä rohkeasti neuleella, johon olen syvästi kiintynyt lähiviikkoina? Mielessäni on vielä kolmaskin vaihtoehto, mutta se voisi olla jopa liian rohkea, vaikka olenkin aika villi pukeutuja. Nyt siis tarvitaan apua. Kiehauttaako tämä asu latinoveren liian kuumaksi?

Vai kannatatteko ajatusta tämän neuleen kietaisemisesta harteille kaunista kuosia tasoittamaan?

Meneekö tämä jo liian rajuksi?

Kaikille tyyliäni kadehtiville joudun valitettavasti kertomaan, että housu-paita-yhdistelmä on kotiutettu täällä Chilen maaperällä, joten zaroista ja ginatricoteista sitä on turha lähteä etsimään. Kerrankin ei tarvitse pelätä, että vastaantulijalla olisi sama vaate päällä! Neule sen sijaan on UFF:ltä, joten luotan myös sen uniikkiuuteen.

Niin, katsokaas vielä tätä! Tällaiset ihanuudet löysin kaupungilta yhtenä päivänä. Ihan ykkösasuste tällä hetkellä.

Empanadas, cazuelas, anticuchos.. Me gustan!

Mun maha. Munmaha, munmaha, munmaha. Se on aika laajenneessa tilassa kaiken tämän lähipäivien syömisten jälkeen. Perjantaina menyyssä oli lihaa(kiloittain), launtaina menyyssä oli lihaa(kiloittain) ja sunnuntaina menyyssä oli lihaa(en enää pystynyt syömään kiloittain). Maggi on täällä kokkailut meille ahkerana ja muutenkin ottanut meidät gringuitat ihan varalapsikseen.

Merivoimat marssivat Valdiviassa ja lauloivat kovaa.

Perjantaina kävimme syöminkien jälkeen itsenäisyyspäivähulinoissa. Kaupungin ulkopuolelle oli pykätty vähän meripäivätunnelmaa muistuttava alue, jossa oli kojuja, kalja(tai siis chicha)telttoja ja elävää musiikkia. Koska kaikki se lihansyönti oli jättänyt minut selkeästi nälkäiseksi, ostin vielä kasan leivoksia ja kinuskilla täytetyn churron. Kuvatodisteet hävitetty.

Siina sunnuntai-iltana. Vai mursu kalasaaliiden toivossa Valdiviassa? Päättäkää itse.

Lauantaina lähdimme retkelle Valdiviaan, joka on parin tunnin ajomatkan päässä rannikolla. Matkassa oli suomineitojen lisäksi Maggi, Maggin tytär Cristi ja Cristin brassikaveri Patricia. Valdiviassa pyörimme hetken kaupungilla, ihmettelimme merileijonia ja mursuja(tunsin hengenheimolaisuutta) ja sitten menimme, niin, syömään.

Muutama muukin oli saapunut paikalle herkkupalojen toivossa.

Mahat täytettiin Valdivian läheisessä Nieblan kylässä, jossa itsenäisyyttä juhlittiin isossa ulkoilmarakennuksessa cuecan ja chileläisen ruoan voimin. Itse söin casuelan, joka koostuu kanankoivesta(tai vaihtoehtoisesti lihaköntistä), isosta perunasta, etäisesti lanttua muistuttavasta vihannesklöntistä, riisistä ja paljosta korianterista. Tämä kaikki lilluu liemessä, joka on siis tarkoitus ensin lusikoida pois, ja sitten haarukalla ja veitsellä käydä kiinteän ruoan kimppuun. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta on todella mums.

Katukuvaa Valdiviasta.

Napa raikuen suuntasimme vielä Nieblan linnoitukseen, josta käsin Chileä on aikoinaan suojeltu hyökkäyksiltä. Tyynen meren rannikolla kävi sen verran kova viima, että ihan varmasti tärisin kaikki ne empanadat ja cazuelat pois siinä kylmyydessä.

Cazuela ja kolme empanadaa täytti mahan kummasti.

Ja samalla tämä naama tuijotti anelevin silmin selän takana. Eihän siinä nyt voinut kuin heltyä.

Sunnuntaina Maggi grillaili meille anticuchoja, jotka nyt kotoisasti on ihan vartaita. Niitä Maggi latoi lautaselle kaikkien lisukkeiden kera ja minähän söin. Päivällä paistoi myös aurinko ja reteästi kävelin myöhemmin kaupungilla takki auki. Huomenna on muuten virallisesti kevään ensimmäinen päivä! Sitä odotellessa taidanpa tästä lähteä vähän syömään. Mulla on nälkä.

Miellyttävä meri-ilmasto kuluttaa ihan varmasti kasoittain kaloreita.

Isla Tortuga.

LIINDAAA!

Huhhahhei. Olen ollut niin väsynyt, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Nyt helpottaa onneksi. Maanantaina Lillian(joka on muuten osoittautunut vähän ilkeäksi, mulla olikin sellainen aavistus, itketti nimittäin Maggia yksi päivä) kävi palaveeraamassa el directorin kanssa, ja kappas. Työaika kutistui 36 tuntiin viikossa ja ylimääräiset tunnit saa pitää vapaana. Mulla olisi siis pankissa viisi työpäivää. Nyt mennään Lauran kanssa töihin aina puoli kymmeneksi, päivällä lounastetaan puolitoista tuntia ja kotiudutaan kuuden maissa.

Ostarilla oli patrioottihenki katossa. Sisään oli rahdattu panssarivaunuja ja muuta mukavaa.

Viime perjantaina käytiin tanssimassa paikallisessa kuppilassa regetonia työkavereiden ja Maijan ja Lauran kanssa. Laura on siis suomalainen tyttö, joka on mun kanssa Australissa töissä myös. Siis herranjumala, että voi suomalainen olla jäykkä. Parin piscolan avulla sentään yritin vatkata lanteita, mutta tuskin se näytti muulta kuin superkoomiselta. Miksi mussa ei virtaa latinoverta? Ainiin, kamera ei ollut mukana. Pahoitteluni Laura ja Riikka!


Tässä lohdutukseksi La Perlita, Maggin koiruli, joka toimii mulla Donnan korvikkeena.


Eilen lähdettiin Panchon matkaan juttukeikalle Villarrican ja Pucónin lähikaupunkeihin, joissa vierähtikin koko päivä. Maisemat oli ihan mielettömiä. Ajettiin kohti Argentiinaa ja sieltähän alkoi tulla Andit vastaan. Sinne täytyy lähteä paremmalla ajalla uudelleen. Välillä vähän kauhistutti, kun kuski-Carolo veti mutkia suoriksi, mutta hyvin me gringuitat selvittiin.



Tässä näkymää Villarrica-järven rannalta.

Yleisesti tunnelma alkaa tiivistyä täällä perjantaita kohden, jolloin on siis se kauan odotettu las Fiestas Patrias. Koko viikonloppu on yhtä juhlaa, syömistä, juomista ja cuacaa. Lauantaina yhdet yliopistopojat kutsui meidät katsomaan rodeota, kai se pitää lähteä. Täkäläinen rodeo, joka on siis kansallislaji, ei ole onneksi samaa kuin Jenkeissä. Täällä ideana on tökkiä lehmää hevosen lautasilla, ja eri kohdista saa sitten pisteitä. Muy interesante, no?

Tänään täällä Temucossa on joku merkittävä futismatsi, ja kaupungilla hengaili hirveästi porukkaa, josta suurin osa kinusi rahaa pääsylippua varten. Esitin tietysti, etten ymmärrä. Toimii. Kun tulin töistä ja nousin colectívosta ostarin kohdalla, oli tietysti juuri siinä kohdalla hirveä lauma nuoria miehiä laulamassa jotain futiskannatuslauluja. Sen verran kerkisin miettiä, että kirosin mielessäni jo valmiiksi, kunnes myös pojat äkkäsivät minut ja alkoivat huutaa yhteen ääneen "LIIIIIINDAAAAAAAAA!!!" ja vislailla. No, tietysti kaikki kääntyivät katsomaan ja minä kipitin nopeasti punaisena ostarin turviin.

Tässä täkäläinen röökiaski. José kertoi, että ihan ensimmäinen setä askissa oli nimeltään Don Miguel, josta tuli askiuran myötä julkkis. Miguelilla oli putki kaulassa, sellainen kun South Parkin Nedillä. Cachai? Sitten Miguel kuoli ja hieno ura päättyi.

Kyllä täällä muutenkin saa ihan kiitettävästi huomiota osakseen. Ihmiset tuijottaa ihan häpeämättä kun kävelee vastaan ja läheisen työmaan työmiehet jaksaa viheltää joka aamu ohikulkiessani. Yhtenä päivänä seisoessani liikennevaloissa vieressä odottanut auto tööttäili koko sen ajan, kun punaiset paloivat. Hillitsin käteni ja näytin keskaria taskun suojissa.

Huomenna töissä on jotkut pirskeet, siis minkäs muunkaan kuin perjantain takia. Tiedossa on ilmeisesti, no, ruokaa, juomaa ja cuecaa. Qué sorpresa! Alan jo henkisesti valmistautumaan tanssia varten.

Kyllä se on ihan oma

Tänään on ollut vähän huonompi päivä. Kuten oon jo kertoillut, työpäivät on aina kestäneet noin 10-12 tuntia. Siksi olin niin helpottunut, kun viikonloppu häämötti edessä. Kunnes. El director tuli kertomaan, että olen viikonlopun töissä. Ja heti putkeen seuraavan viikon. Aina joka toinen viikko näin. Kolmetoista työpäivää, kolme vapaata. Ei muuten onnistu. Itku meinasi tulla, José hätääntyi ja passitti minut kotiin. Katsotaan nyt, mitä tapahtuu. Eniten mun käy sääliksi Joséa. Sekin näytti siltä, että se purskahtaa kyyneliin.

Ei nyt mitään niin pahaa ettei jotain hyvää. Sain katsojapalautetta! Yksi mies soitti toimitukseen, ja sanoi, että näytän siltä, että mulla on peruukki. Kenenkään tukka ei kuulemma voi olla näin vaalea. Kyllä se myös kehui ja toivotti tervetulleeksi Chileen. Mailiosotteenkin olisi halunnut, mutta José ei suostunut antamaan.

Primero chicha, despues cueca

Mun viisitoista minuuttia julkkiksena täällä Temucossa on selvästi toteutunut. Kävin eilen kulttuuritoimittaja-Eduardon kanssa lehdistötilaisuudessa. Lähdimme tilaisuuten klo 11.45, kun sen oli tarkoitus alkaa klo 11.30. Mietin, että voi ei, meiltähän menee kaikki ohi. Todellisuudessaha papat, joita oli tarkoitus haastatella, tulivat siis paikalle noin vartin yli kaksitoista.

Tässä osa meidän toimitusta.

Niin, se mun julkkisura. Paikalla oli paikallis-tv:n kamerat, ja kameramies zoomaili minua pelottavan pitkään. Illalla, kun tulin kotiin(klo 21.30, miksi ikinä valitin Kymärin klo 16. 30 päättyvistä työpäivistä?), ei Maggi meinannut pysyä pöksyissään, koska olin ollut uutisissa. Niin ja tietty mun huimat nettiuutiset! Yllätyin itsekin, kuinka uskottavalta ihminen voi kuulostaa samalla kun puhuu tekstiä, josta ymmärtää maksimissaan puolet.

Koululaiset tanssii cuecaa päivittäisellä vierailulla. Tää on siis siksi, että ensi viikolla on las fiestas patrias, itsenäisyyspäivä, joka on täällä vähän jotain muuta kuin linnanjuhlia.

Muutenkin parin viime päivän aikana on tuntunut, että on tapahtunut hirveästi. Koska kaikki on koko ajan uutta, olen hetkittäin ihan puhki, kun tuntuu että pitäisi muistaa kaikkea ja ymmärtääkin jotain, mitä ne ihmiset puhuu. Tänään kävin Fransiscon kanssa haastattelemassa rekkakuskeja ja Christianin kanssa ottamassa kuvia galluppiin. Eilen minut meinattiin pistää Christianin kanssa haastattelemaan futiksenpelaajia, mutta sitten toimituksen miehet päättivät, että pelaajat ovat niin arvaamattomia, ettei minua voi laskea niiden sekaan. José vei minut syömään completoa, joka onkin ihan oma lukunsa. Josén kanssa kierrettiin myös ympäri lehtitaloa, ja löydettiin arkisto, jossa oli El Diarioja vuodesta -27. Miksi kaikki on miehiä?

Tässä siis José, joka ei ole niin vanha kuin miltä tässä ehkä näyttää. Oikeasti tosi kiva kaveri.

Ei siinä mitään, miesten kanssa on oikein mukavaa, mutta kyllä huomaa kulttuurissa paljon eroja, siis naisiin suhtautumisessa. Mulle avataan aina ovi ja aamuin illoin poskipusutellaan. Välillä on tosi kiusallista, kun heti ekaksi moni mies sanoo, siis ihan töissä, ei missään kadulla, kuinka kaunis olen ja että näytän ihan barbilta. Sitten olen vaan että juu kiitos, kiitos. Aluksi myös hieman vierastin el directorin silmänvinkkailua joka kerta tavatessamme, mutta nyt olen jo tottunut.

Mun koira-ilme.

Päivisin olen viettänyt eniten aikaa edelleen Josén kanssa, joka saa hurjia kicksejä siitä, kuinka hölmöltä näytän kun en ymmärrä mitä minulle puhutaan(kuulemma samalta kuin sen koira), sekä siitä, kuinka en ikinä osaa pukeutua sään mukaan. Mutta näitähän minä teen kotonakin?

Töissä!

Espanjan kanssa on ollut aika vaihtelevaa. Välillä sujuu ihan ok, ja ymmärrän mitä ihmiset puhuu(vaikka José kovasti väittää mulle vastaan, siis että en ymmärrä) ja välillä taas meinaa itkettää. Mutta kyllä tää tästä. Tosi kivaa on ollut, ja jos nyt jotain positiivista haluaa pitkistä työpäivistä sanoa, niin eipähän ainakaan tarvitse keksiä tekemistä iltaisin.

Lisää vakavamielistä työntekoa. Oscar-valokuvaaja otti nämä salaa.

Ja hei, katsokaas tätä! On ilmeisesti kovakin nimi täällä, sillä kun näytin kuvaa Josélle ja naureskelin koko ajatukselle, tunnustautui José tietysti suureksi faniksi. Maija lupasi lähteä mun kanssa keikalle, jos deejii tänne asti eksyy. Oho, nyt huomasin, että esiintyminenhän on jo muinaishistoriaa. Sniif.

Estoy cansada, muy cansada

Huh. Huh. Huh. Että voi yksi päivä imeä mehut ihmisestä. Eka työpäivä siis takana, kauhulla odotan noin viittäkymmentä seuraavaa.

Kävelin töihin hiki päässä, lopulta vain vartin myöhässä. Tää latinoamerikkalainen aikakäsityshän on mulla tunnetusti sisäänrakennettuna. Heti kun pääsin perille, minut törkättiin keskelle aamupalaveria hymyilemään hölmön näköisenä. Palaverissa el directór sanoi pobrito-Josélle, että minusta tulee Joseliton työkaveri. José näytti, jos mahdollista, vielä hölmistyneemmältä kuin minä. Ei siis ollut kaverille todellakaan etukäteen kerrottu, että tämmönen kielitaidoton suomi-neito on kaverin riesana seuraavat viikot.

Palaverin jälkeen paikalle pamahti onneksi tulevaa itsenäisyyspäivää juhlistaen koululaisten tanssiryhmä, ja cuecon ajan sain vähän hengähtää. Kun kerkesin pistää pepun penkkiin, pelmahti paikalle mapuchejen(alkuperäisväestö) mielenosoitus. Huh.

Kameraa mulla ei tietty ollut mukana, mutta tanssiryhmä tulee kuulemma joka(?!) aamu tällä viikolla, niin kai niitä kerkiää kuvata. No, Joséllahan ei tietty ollut mulle mitään tekemistä, kun ei ollut osannut mitenkään varautua. Roikuin sitten seuraavat 10 ja puoli tuntia sen mukana, välillä José tuskastui, välillä minä.

Luojan kiitos José puhui englantia. Kaverin castellano on sen verran nopeaa, että minä ainakin putosin kärryiltä aina parin ekan sanan jälkeen. Aamulla sujui hieman paremmin, mutta illalla alkoi jo keskittymiskyky herpaantua. Tämän huomasi myös José, joka saattaessaan minua kahdeksan jälkeen colectívolle huudahti, että "sinä et ymmärrä enää mitään!". Si, lo se, Joselito. Lupasin, että tilanne paranee, kun mun kielitaito kuin ihmeenkaupalla paranee. José ainakin halusi uskoa tämän. Itsekin toivon tilanteeseen parannusta, sillä tuntui, että kaikki vitsaili minusta, ja aina kun joku sanoi jotain, José vastasi, että "no entiende nada".

José myös sanoi, että tykkää minusta, koska näytän ihan lapselle ja että mun ei sovi punastella, jos meinaan olla journalisti(minut tuntevat varmasti tietää mun läheisesti punajuurta vaikuttavan rinnakkaispersoonan. Se tulee useimmiten esille silloin, kun en tajua mitään ja sitten nolostun. Näin kävi kuitenkin vain kerran tänään).

Oikeasti se oli kyllä oikein mukava mies. Tarjosi mulle ruokaa ja halusi ottaa kuvan minusta annoksen kanssa, koska ei uskonut, että jaksan syödä kaikkea. Enkä jaksanutkaan. Kaikki miehet oli oikeastaan (yllättäen) tosi mukavia. Naiset ei edes esitelly itseään.

Huomenna mun tehtävänä on (jos oikein ymmärsin) lukea uutiset netti-tv:tä varten, sillä ihan oikeasti José oli vaikuttunut siitä, kuinka hyvin luin espanjaa huolimatta surkeista puhe- ja ymmärtämistaidoistani. Kehui minua jopa el directórille. Jes, osaan jotain! Ja jos tulos on ihan kauhea, niin ei, en todellakaan linkitä sitä tänne.

Baby talk

Taisin leveillä vähän liikaa näillä mun espanjan taidoilla. Takapakkia tuli heti sillä sekunnilla, kun Cristóbal kolkutteli ovea. Se käytti heti alussa sellasta sanaa, jota en ymmärtänyt, ja mun hölmistyneen ilmeen perusteella se todennäköisesti päätteli mun älykkyysosamääräksi 50.

Tämän päätelmän tein ihan itse sen perusteella, että se alkoi puhua mulle ihan mielettömän hitaasti, kuin vauvalle. "Teee compreendeees?" ja pakotti minut aina toistamaan englanniksi sen, mitä se just sanoi espanjaksi. Mun esimerkiksi piti todistaa sille, että tajusin sanan rubia(blondi). Nolotti sekä itseni että sen puolesta. Ihan kivasti muutama tunti sen kanssa loppupeleissä kuitenkin vierähti.

Se näytti mulle missä on pysäkki, josta nousen colectívoon töihin mennessä, sekä pysäkki, jolla jään pois. Ei enää mitään muistikuvaa kummastakaan.

(Se on muuten Maija tossa kuvassa toi vaalea nainen, ei täällä muita länsimaisen näköisiä ole tullut vielä vastaan.)

Illalla alkoi sade, joka vain yltyi yötä kohden. Maija lohdutti minua kertomalla, että useimmiten sateet kestävät monta päivää putkeen. Aamuyöstä heräsinkin maailmanloppua enteilevään myrskyyn, mutta samalla tapahtui myös ihme: mulla oli lämmin. Okei, mulla oli villatakki yökkärin päällä ja sukat jalassa, mutta silti.

Lauantaina lähdettiin Maijan kanssa kiertelemään kaupunkia, ja välillä aurinkokin ihan oikeasti pilkahteli. Noin minuutin verran mulla oli myös kuuma. Käytiin mercadossa, siis paikallisessa kauppahallissa ja kierreltiin feriassa(-lla?), joka on vähän kuin valtava tori. Kuvat on sieltä.





Monen tunnin kiertelyn ja useassa sadekuurossa kastumisen jälkeen käytiin syömässä omalla ostarillamme. Kera täyden mahan käytiin vielä katsastamassa jättimarketin viini- ja viinavalikoima. Pelottavan halpaa. Edullisimmat viinit maksavat siinä kahden euron kieppeillä, ja uskallan arvata, että ne on jotain hieman muuta kun El Tiempo. Viinejä (vielä, asiaan on tultava muutos) vierastavana tarkistin tietysti muittenkin juominkien hinnat. Fresita, jota saa myös muun muassa mangon makuisena, kustansi reilu neljä euroa. Mums.

Nyt Maggin majassa alkaa tunnelma vähän tiivistyä, kohta pamahtaa ruutuun Chile vs. Argentiina-futismatsi. On ilmeisesti kovaa kamaa. En tiedä, onko se suuren ihmismäärän vai sisukkaan suomalaisluonteen ansiota, mutta talossa on edelleen lämmin. Se on kuulkaas ne pienet asiat, mitkä tekee ihmisen onnelliseksi.

Nyt taidan alkaa tankata uutta espanjan sanakirjaani. Tänään olen jo opetellut, miten sanotaan haarukka, lusikka ja veitsi. Tulin siihen tulokseen, että ne kannattaa osata, jos mielii syödä muuten kuin käsin.

Businessluokassa matka katkeaa

Oyoyoy, qué viaje horrible! Takana on siis noin 26 miellyttävää matkustustuntia, joista noin 22 koneessa ja muut sitten jotain muuta. Siis että voi yhden matkan aikana sattua. Ei ehkä kuulosta tapahtumat paljolta, mutta sillä hetkellä tuntu sitäkin isommalta.

Kun itkuisena pääsin Pariisin koneeseen, olin jotenkin niin disorientoitunut yksin matkustamiseen, että kaikki oli ihan levällään. Siis yleensähän Jani huolehtii kaikista tavaroista, kun mulla on kiire posottaa menemään pää kolmantena jalkana. Unohdin siis ekaan koneeseen espanjan kielioppikirjan, joka oli tärkeä siksi, että

a)mun piti opiskella sitä matkalla

b)siinä oli kaikki yhteystiedot, joita tarvitsin Chileen saapuessani.

Santiagon koneeseen mennessä turvamies ei millään suostunut uskomaan, että matkustan yksin. "Olette varmaan yhdessä?" (osoittaa miestä mun edessä)"Ei." "No entäs hänen kanssaan?" (osoittaa miestä mun takana)"Ei, ku miä oon IHAN YKSIN!"

Sain kuitenkin paikan hätäuloskäytävän viereltä ja mietin, että nyt hommat sujuu. Yht'äkkiä jossain Atlantin yllä herään siihen, että mun takana istuvaa tätiä temmotaan miesvoimin lattialle, ja täti on ihan veltto ja tajuton. Koneessa oleva lääkäri kysyy aviomeheltä, että onko tädillä diabetes, kun sillä on näitä lääkkeittäkin, ja mies ei osaa päättää että no onko vai ei. Tehdään sitten hätälasku Dakariin, jossa vietetään auvoiset kolme tuntia. Minut tosin siirretään siksi aikaa business-luokkaan, koska tädille tehdään sairaalavuode siihen mun istuimen taakse. Paremman väen luokassa vieressä istuva pariskunta loi minuun vihaisia katseita, joiden sanoma oli "tänne ei köyhät kuulu".

En muuten lopulta tiedä, jäikö se chileläistäti sinne Dakariin(toivottavasti ei), vai mikä oli sen kohtalo.

Yksi stuertti selvästi koki jotain isällisiä tunteita minua kohtaan, heräsin kun se peitteli minua ja laski mun penkkiä makuuasentoon. Vähän pelästyin ensin.

Santiagossa olin niin kypsä istumiseen, että marssin suoraan LAN:in tiskille ja tilasin lennon Temucoon. Ja kaikki asiat hoidin muuten espanjaksi, yllättäen se tulee jostain tuolta takaraivosta kun pakotetaan.

Temucon koneessa mulla oli jo niin ällö ja haiseva olo, että mietin vaan suihkua. Ilmeisesti lentokenttävirkailija oli yhtynyt mun ajatuksiin, sillä istuin koneessa tyhjällä rivillä, kun kaikki muut oli täynnä. Vikassa tietysti siis.

Perillä minua odotti onneksi Lillian, mun yhteyshenkilö, joka osoittautui supermukavaksi tädiksi(vielä). Huomenna lähden sen historianopettaja-poika Cristóbalin kanssa kiertämään kaupunkia. Tässä mun kämpän(huoneen?kolon?) lähellä on onneksi kaikkea, iso marketti, rafloja, pankki, sali, yms. Mut toisaalta Lillian sekä vuokranantajatäti-Maggi pelotteli minut niin hyvin, etten taida uskaltaa enää tänään lähtä näin iltaa vasten ulos. Tai siis ne sano, että pidä kamoistas kiinni. Sehän nyt on tietty selvää, mut silti taidan odottaa Cristóbalia neitsytkierrokselle.

Mun viereisessä huoneessa asuu kuulemma suomalainen Maija, saa nähdä josko tänään jo tavattais. Töihin menen vasta maanantaina. Sen verran selkisi, että teen jotain "projektia". Hmm.

Mutta kaikki siis hyvin, sain käytyä suihkussa ja vedin puhtaat alkkarit jalkaan ni tuli heti vähän ihmismäisempi olo. Sisällä on ihan saakelin kylmä, ulkona on ehkä kymmenisen astetta, niin sisällä on silloin saman verran.

Ohessa muutama kuva mun tulevien kuukausien kotikadusta ja huoneesta.