Pitkin poikin mannerta

Chile on jaanyt kauas taakse hetkeksi ja maa on kerinnyt vaihtua Argentiinan kautta Uruguayksi. Busseissa on tullut vietettya kiitettavasti aikaa, mutta aina on paamaara ollut vaivan arvoinen. Buenos Airesissa vietetyn parin paivan jalkeen nappasimme lautan Montevideoon ja heti tietysti suuntasimme rantaa kohti. Lautta oli selkeasti argentiinojen ja uruguaylaisten ruotsinlaiva, taxfree aukesi heti kun koysi irtosi rannasta ja paivatangot alkoivat. Yhtaan humalaista en kylla nahnyt, mika nyt ei tietystikaan ole yllattavaa. Kaikki hinnat ilmoitettiin dollareissa, ja totesin rahavarojeni riittavan juuri ja juuri seitseman dollarin suklaalevyyn. Oi koyhan elamaa. Taalla on nimittain aika kallista, ei puhettakaan muutaman euron yopaikoista tai illallisista.
Joulu siis kuluu tassa rannan tiiviissa laheisyydessa, ajatuksena on hakea vahan piknik-tarpeita ja viettaa aatto valtameren aaltojen loisketta kuunnellessa.

Passiton mutta silti onnellinen

Noniin, niinhan siina sitten kavi. Ryosto kavi etta hupsis vaan. Mennytta ovat passit, huolella saastetyt eurot, videokamera, luottokortti, vakuutuskortit ja mita nyt vahan kaikkea tavaraa. Itseaan tietysti voi syyttaa paljosta, kun pakkaa kaiken arvokkaan yhteen reppuun ja sitten nukkuu bussissa vailla tuon taivaallista tietoa siita, mita repun ymparilla tapahtuu. No, kaikesta oppii. Harmi vain, etta usein sen pitaa tapahtua kantapaan kautta ennen kuin sita tajuaa, etteivat kaikki varoittelut ole turhasta.
Nyt muutaman paivan kestaneesta surkuttelusta on kuitenkin paasty yli, suureksi osaksi paahtavan auringon, kylman oluen ja limun ja muutaman kymmenen metrin paassa hostellista pauhaavan meren avulla. Elama on taas ihan kivaa.
Autiomaa oli kylla upea, sita ei edes ketkut kelmit paasseet pilaamaan. Kuulaaksot, geysirit, flamingot ja puolelta toiselle jatkuneet karun upeat maisemat vetivat suomi-tyton sanattomaksi. Kuvia laitan, jos vain sellaiselle koneelle paasen, mista se onnistuu.
Nyt viela muutama paiva rentoudutaan rannalla, nautitaan elamasta ja ihan vain ollaan. Sitten eikun Santiagoon uusia passeja hakemaan ja siita sitten Argentiinaan. Tuleepahan sekin maa nahdyksi. Mutta hei siella kotona, alkaa huolehtiko! Kaikki on hyvin. Suomalainen on sitkeaa lajia. Ja onpahan tullut puhuttua paljon espanjaa poliisisetien kanssa. Mukavia on kaikki olleet. Ei mitaan niin pahaa, ettei jotain hyvaakin.

Gringana gringojen joukossa

Nyt se reissu vihdoin alkoi. Pari paivaa on vietetetty Santiagossa ja samalla olen joutunut huomaamaan, ettei tama chica rubia nyt olekaan loppupeleissa mitaan niin erikoista tassa maassa. Hostellissa iski pieni shokki paalle, kun kaikki puhuivat englantia enka yhtakkia enaa erottunutkaan joukosta. Tasta lahtien sitten olenkin osa sita soljuvaa gringojen massaa, jotka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa jakavat reissukokemuksiaan, selostavat suunnitelmiaan ja elavat ihanaa gringoelamaa ajatellen kokevansa jotain ihan ainutlaatuista.
Viikonloppu on mennyt paremmin kuin hyvin, kiitos kaupungissa asuvien citysherpojemme Annin ja Jukan. Perjantaina sain kiikuttaa muovikasseissa pariskunnan hoteisiin kaikki kuukausien kertyneet tai muuten vain reissussa tarpeettomat tavarat, ja ihme, rinkkani mahtuu taas kiinni.
Lauantaina suuntasimme Jukan kaytossa olevalla hulppealla kaupunkimaasturilla kohti pohjoista ja Isla Negralla sijaitsevaa Pablo Nerudan kotia. Huh, etta voi jollain riittaa tavaraa. Tyynenmeren kuohuvalla rannalla sijaitseva oli paitsi kirjailijalle sopivalla tavalla boheemi ja ekstentriseen tyyliin sisustettu, kasittamattoman taynna Pablon simpukka-, pienoismalli-, viinilasi- ja patsaskokoelmia. Syodessamme lounasta, rantatormaan rikkoutuvien aaltojen kuohussa ja auringon paahtaessa korkealta taivaalta, alkoi vihdoinkin lomafiilis upota tajuntaan.
Isla Negralta jatkoimme viela Valparaison kautta takaisin Santiagoon. Matkan varrella Jukka muisti pomon hanskalokeroon piiloutuneen suomalaisen musiikin aarreaitan. Kieltamatta tuntui aika absurdilta katsella edessa siintavia, osittain viela lumihuippuisia Andeja, lampomittarin nayttaessa reilua pariakymmenta astetta ja hoilata kuorossa "ohi syyskuun, lapi repaleisen lokakuun, kaipuu kaljakorin kilisee". Tasta se lahtee.

Viajera

Täällä maailman surkein bloggaaja, holahola. Viimeisiä viedään töissä, huomisen jälkeen tämä tyttö on vapaa kuin taivaan lintu. Ihan ensimmäiseksi suunnataan nokka kohti Santiagoa, josta on tarkoitus jatkaa Atacaman autiomaan kautta Bolivian puolelle suolatasangoille. Ainakin La Paz, Cuzco ja Macchu Picchu ovat tehtävälistalla, mutta muuten mennään sinne, mikä parhaalta tuntuu.

Töissä on mennyt vähän niin ja näin, muutaman artikkelin olen kirjoittanut, mutta lehteen asti ne eivät vielä ole eksyneet. Lupailuja kyllä julkaisusta on tullut, joten vielä riittää hitunen uskoa. Työtodistuksen el director lupasi kirjoittaa, joten kunhan sen saan, olen tyytyväinen.

Pari viikkoa sitten kiivettiin muutaman tunnin ajomatkan päässä olevalle Volcan Lonquimaylle. Oli ihan mieletöntä. Aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja hiki valui noroina pitkin selkärankaa, kun puuskutettiin kolmen kilometrin korkeuteen. Huipulla väsymys katosi hetkessä.

Silmänkantamattomiin jatkuneet Andit ja sinne tänne ripotellut tulivuoret vetivät aika sanattomaksi. Tuli pienelle gringalle aika kärpäsenkakka-olo. On se luonto jotain ihmeellistä.

Ylöspäin matkaa tehtiin reilu neljä tuntia sauvojen kera, mutta alastulo oli jokseenkin ripeää. Peppu hankeen ja menoksi! Voin kertoa, että goretex-housuissa oli sen verran hyvä luisto, että välillä ihan pelotti, kun vauhti kiihtyi. Jää ehkä kaatopaikan pyllymäet kakkoseksi Andeille.

Tänään on illalla tiedossa läksiäis-illanvietto, sitä ennen pitäisi vielä vähän jaksata pakkailla kamoja. Santiagossa asuvat Anni ja Jukka onneksi lupasivat majoittaa osan kantamuksistani, joten aion ottaa reissuun mukaan mahdollisimman vähän tavaraa. Läppärin myös jätän suosiolla kantamuksista, jatkan tätä mun ahkeraa päivitystahtia sitten vaihtuvista nettikahviloista.

La gringa puede escribir también

Noniin, täällä taas. Aika kuluu hirmu nopsaan. Töitä on enää tän viikon jälkeen kolme viikkoa ja aika ristiriitaisin tuntein edetään pitkin marraskuuta. Toisaalta ei jaksaisi enää töihin keskittyä ollenkaan, toisaalta tietää, että kun tämä pesti loppuu, on kotiinpaluu taas askeleen lähempänä.

Töissä ollaan vihdoin ja viimein päästy tositoimiin, siis kirjoittamaan. Eilen ilmestyi mun eka, ihan ikioma täyspitkä artikkeli ja työkaverit on selvästi otettuja. Gringahan osaa muutakin kuin vain olla ja möllöttää!

Ihmistä jos jonkinlaista on tässä parin kuukauden aikana ehtinyt tulla vastaan, niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisimmäksi jäi mieleen eiliseltä koulukäynniltä rehtori, joka sen jälkeen, kun olimme puoli tuntia jutelleet haastattelua varten, esitteli meidät vanhemmille sanoen "Tässä kaksi toimittajaa, jotka tuskin ymmärtävät sanaakaan siitä mitä nyt puhun" sekä kysyi meiltä, että oliko ekaluokkalaisten, juuri lukemaan oppilaiden lasten ääneenluku liian nopeaa meille. Että näin.

Kavereita on tullut paljon, miehiä noin yhdeksänkymmentäprosenttisesti, naiset tykkää edelleen vähän kyttyrää meidän täällä olosta. Miesseuran puutteesta ei kyllä pääse täällä gringat varmastikaan valittamaan, innokkaita kavaljeereja tuntuu välillä puskevan ovista ja ikkunoista, ja toisinaan sana "ei" tuntuu niin kovin vaikealta käsittää. Ihan kohokohta oli, kun Laura tällä viikolla sai töihin kukkalähetyksen, ilman korttia tietysti. Kuulin myös tarinaa saksalaisesta tytöstä, jolle ihailija oli soittanut päivän aikana 36 kertaa, ja kun tämä ei ollut vastannut, oli mies jatkanut soittelemista kolmen kuukauden ajan, joka ikinen päivä. Ei siis voi syyttää, etteikö yritystä riittäisi.

Viikonloppuna tiedossa on todennäköisesti grillijuhlia, luonnonpuistoa ja varmasti vähän sadetta. Se ei tunnu näillä leveyspiireillä loppuvan nyt sitten niin millään.

Bastante letreros

Kevät vähän niin kuin tuli ja meni. Päivät, jolloin kadulla pystyi kulkea paitahihasillaan ja nauttia auringosta, tuntuvat kovin kaukaisilta, kun vettä vihmoo vaakasuoraan ja tuuli vinkuu nurkissa. En kyllä ole vielä luopunut mun optimismista, mutta voi olla, että käyn ostamassa kuitenkin jonkun järkevän takin suojakseni.

Valittelin, ettei töitä oikein ole ollut, mutta nyt, viimeistään Josén torstaina pitämän herättelypuheen jälkeen tajuan, että niitä on ihan just niin paljon kuin itse niitä teen. José sanoi suoraan, ettei ketään täällä kiinnosta keksiä meille hommia eikä kukaan tule niitä tarjoamaan, mutta jos itse ideoimme ja saamme asioita aikaiseksi, syntyy tulosta. José myös lupasi auttaa minua niin paljon kuin apua tarvitsen tekstin kanssa, joten ihan noususuunnassa täällä nyt mennään.

Perjantaina käytiin vierailemassa pienessä maaseutukoulussa, jossa oppilaat tulevat köyhistä perheistä ja alkeellisista olosuhteista. Lapsista ei päälle päin näkynyt mitään erikoista, ihan yhtä eloisia ja reippaita kuin missä tahansa muuallakin. Päivä aloitettiin kansallislaululla ja käsi sydämellä pienet isänmaantoivot huusivat hymnin läpi.

Toista oli sitten, kun juttelimme koulun rehtorin kanssa. Koulussa ei ole ollenkaan lämmitystä, ja siis en todellakaan halua kuvitella, kuinka kylmä sisällä on touko-kesäkuussa, kun nyt lokakuun lopussa itse tärisin takki päällä. Rehtori kertoi, kuinka lapsilla on vaikeuksia kirjoittaa, koska on niin kylmä, ettei kynä pysy kädessä. Kyllä pitää aika iso motivaatio pienellä ihmisellä olla, jos siinä sitten vielä riittää intoa opiskella.

Mieltä hieman piristi koulun pihalla majailleet possut, lampaat ja kalkkunat(jotka kyllä kiersin kaukaa, kalkkunat on pelottavia).

Lauantaina lähdettiin aamusta Ainon, joka on myös täällä Temucossa töissä, sekä Karoliinan, joka oli käymässä Santiagosta, kanssa päiväksi Pucóniin. Colectivon kuski oli vinkannut Ainolle Ojos de Caburgua-nimisestä paikasta, joten asiaa sen enempää pohtimatta suuntasimme sinne. Perillä meitä odotti upeat vesiputoukset, joita ei edes silloin tällöin ripsautellut sade pystynyt pilaamaan.

Putouksilla huvitti joka puuhun ripustetut kyltit, joissa oli ohjetta jos minkälaista. Yhdessä sitten vielä muistutettiin, että jos arvon vierailla on yhtään koulutusta, niin kai muistatte näitä ohjeita vielä myös noudattaa.

Vesiputouksilta päätettiin jatkaa kohti rantaa, ja kun bussia ei kuulunut, nostettiin peukut pystyyn. Ystävällinen setä Santiagosta poimi melko nopeasti kolme blondia kyytiin ja vei meidät kylille asti. Heti autosta ulos astuttuamme seuraamme liittyi kaksi koirakaveria, joista toinen paineli menemään kolmella jalalla. Nämä kaverit seurasivat meitä koko kylässä viettämämme ajan. Raahasimme itseämme hieman epätoivoiselta tuntuneen julmetun mäkinousun tavoitteena nähdä Playa Blanca(täällä kun kaikki rannat ovat yleensä mustia maan tuliperäisen toiminnan takia). Ranta nyt ei ollut ainakaan sillä kelillä kummoinen, mutta hyvinkin voisin kuvitella sen kesällä vetävän varakkaita pääkaupunkiseutulaisia puoleensa.

Takaisin päin ei enää pystynyt tarpomaan, joten taas reippaina tyttöinä pyysimme ohiajaneelta perheeltä kyytiä. Vähän tuli haikea fiilis, kun siinä lavalla istuessamme yrittivät koirakaverit parhaansa mukaan seurata, mutta kun vauhti kiihtyi, katosivat kaverit horisonttiin. Nyt kun vihdoin ja viimein pääsi päiväksi luontoon, en malttaisi millään odottaa seuraavaa kertaa.

Holahola

Täältä peiton alta taas kirjoittelen, mutta nyt ihan aiheesta olen kääriytynyt neljän vilttini ja päiväpeiton alle. Pari päivää on ollut vähän kurja fiilis, ja nyt tänään töissä olin niin surkea koiranpentuilmeineni ja vilunväristyksineni, että José passitti mut kotiin. Nyt juuri heräsin, klo 20 illalla, viimeisiin auringonsäteisiin. Mukavaa. Huomenna lähdetään päiväksi muutaman tunnin ajomatkan päähän Angoliin, sinne otan myös kameran mukaan. Mitään juttua sieltä tuskin kirjoitetaan, kyseessä kun on urheilutoimituksen matka katsomaan naisten käsipalloa.

Töissä on ollut motivaatio aika nollassa. Kun töitä ei ole, niin yllättävän nopeasti siinä passivoituu. Toivottavasti tilanteeseen tulee vähän muutosta, iltapäivän aikana el directorin ja Josén on ollut tarkoitus palaveerata. Toisaalta, el directoria ei meidän gringojen läsnäolo sen suuremmin hetkauta, että vamos a ver.

Maggin tytär Cristi suunnittelee vielä tämän kuun aikana tehtäväksi tulivuorivaellusta, odotan ihan hirveästi, että reissu toteutuu. Ympärillä on ihan mielettömästi kaunista luontoa, tunnin-parin ajomatkan päässä, ja tuntuu että joka hetki, kun en ole sitä ihmettelemässä, hukkaan aikaa.

Ihan eteläkärjessä sijaitseva Torres del Painen kansallispuisto kiinnostaisi myös, mutta saas nähdä, kun siellä on suurinpiirtein ikuinen talvi ja tuntuu, että tämän tytön kylmäntärinät tältä vuodelta sais jo riittää. Vaikkei kotiin olekaan ikävä, niin tiivistettyjä ikkunoita ja toimivaa lämmitystä kyllä.

No soy muerta

Solamente siento que siempre tengo mucha prisa. Töissä ja salilla käyminen imee kiitettävästi mehut pois. Yksi päivä eksyttiin kyllä Maijan kanssa jumppaan, joka ennemminkin harjoitti poskilihaksia kuin toivottuja vastaavia. "Pilateksessa" nosteltiin jumppapalloa peppu pitkällä ja vetäjänä toiminut matami oli kuin ala-asteen painajaismaisilta liikkatunneilta, vain tamburiini puuttui. Repeiltiin aikamme ja jälkeenpäin menimme paikalliseen nauttimaan parit pisco sourit rentoutumisen nimissä.

Hirveästi olen tavannut kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä, pääosin chileläisiä, ja olen jo ihan kotonani si po- ja cachai-tulvan keskellä. No en nyt sentään väitä, ettäkö kaikkea ymmärtäisin, mutta paljon enemmän kuin kuusi viikkoa sitten.

Sunnuntaina käytiin tyttöjen kanssa katsomassa Bastardos sin gloria(josta muuten tykkäsin paljon), ja huomasin, että espanjankielisten tekstien lukeminen jäi päälle, vaikka kieli vaihtuikin takaisin englanniksi. Täällä on onneksi leffat siis teksteillä, eikä mitään koomisia dubbausyrityksiä.

Töissä oli tänään melko hulvatonta, José lähti Santiagoon loppuviikoksi ja jätti minut ja Lauran täyteen vastuuseen nettipuljun pyörittämisestä. Hommaa on aika sikana, ja pitäisi muistaa kaiken maailman ihme nippelitietoa, jotta hommat sujuisi(Mullahan ei ole tapana tehdä muistiinpanoja. Kyl miä muistan!). Kymmentuntiseen siis mahtui paljon kikatusta, epätoivoa ja kiroilua, mutta kyllä ne uutiset jossain muodossa aina sinne sivulle päätyi.

Kohta lähdetään taas leffaan, nyt katsomaan jotain draamaa Pinochetin ajoista. Voi olla, että multa menee kaikkea olennaista ohi, mutta katselen sitten vaikka kauniita maisemia(?).

Casi chilena

Muutaman tunnin pituisen virastokierroksen, useiden sormenjälkien, lukuisten kuvien ja paljon odottelun jälkeen olen siis melkein chileläinen. Sain ihan oman runin, joka on siis kuin sotu. En tiedä sille muuta käyttöä kuin sen, että kaupassa kortilla maksettaessa se pitää aina kirjoittaa kuittiin. Kuulemma saisin myös luottokortin hakea nyt pankista! Hmm, ehken kuitenkaan tee sitä, vaikka ajatus onkin aika houkutteleva.

Sotua varten tietysti tarvittiin isän ja äidin nimet ja kaikkea muutakin tosi oleellista setä kyseli pitkän haastattelun aikana. Yhtäkkiä siinä nimien kysymisen jälkeen setä sanoi että "kun kuolet, niin luovutatko elimet?" Olin ihan että, joo, siis kai, siis joo. Nyt siis papereissa lukee, että neiti Leppä enemmän kuin mielellään luopuu sisäelimistään. Ehkä piilotan paperit visusti.

Tän ruokailun jälkeen sali oli ihan järkevä ratkaisu.

Viikko on mennyt hirmu nopeasti, töissä käymisestä ja muusta ajasta on tullut aika rutiinia. Maijan kanssa saatiin vihdoin raahattua pienet peppumme salille ja heti ensimmäiseen mahdolliseen jumppaan. Juteltiin siinä alussa, että no eihän tää varmasti voi olla mitään rankkaa, nää nyt on jotain Chile-jumppia. Huh huh, vartin jälkeen kun naamat punaisina käännyttiin katsomaan toisiamme, ei tarvinnut enää sanoa mitään. Salilla on myös tanssikursseja, tästä se mun tanssiura vielä urkenee.

Tänään on satanut koko päivän. Eilen oli jo ihan kesä, mutta nää säät vaihtelee aika radikaalisti. Äsken oltiin tossa tyttöjen kanssa olkkarissa syömässä, kun alkoi korvan juuressa liristä. Kipaisin keittiöstä nopeasti kipon lattialle ja jatkettiin herkuttelua.

La primavera, por fin!

Hei olen ihan raato. Koko ajan. Johtuuko se siitä, että joudun keskittymään niin hirveästi koko päivän, jos haluan pysyä jutuissa mukana? Toinen vaihtoehto, jota itse suosin, on se, että Maggin hanoista tulevassa vedessä on liikaa klooria. Vesipullo haisee ainakin ihan uimahallille. Mitä käy, jos juo hirveästi klooria? Tähän veteen nyt ei kuitenkaan ole maakkiveden tapaan sentään pissitty.

Perjantaina kävin vähän tanssimassa taas työkavereiden kanssa. Puoli neljän aikaan mun silmät alkoi väistämättä luppaamaan, kun taas Cristianilla ja Almalla meno senkun kiihtyi. José onneksi huomasi mun puolitangossa roikkuvat silmäluomet ja toi minut kotiin. Lauantaiaamuna lähdettiin Maijan ja Miran(joo, uskokaa tai älkää, meitä on nyt neljä täällä) kanssa kiipeämään tohon ihan kaupungin keskustan lähettyvillä sijaitsevalle Cerro Ñielolille.

Koska mulla ei tietenkään ole mitään järkevää takkia tms. mukana, latasin päälle kolme paitaa ja hupparin. Päivä oli onneksi niin lämmin, että vähitellen sain kuoria kerroksia pois. Kesken kiipeämisen mulle myös iski jostain syystä kaamea jano, ja upean metsän sijasta mun mielessä pyöri kylmä tölkki kokista.

Sunnuntaina syötiin Cristin ja Patin luona asadoa, tai siis miten toi sana nyt pitäisi taivuttaa. Grilliruokaa suomeksi. Kun maha oli kohtuullisen täynnä herkkuja, pisti Pati sambakurssin pystyyn. Minä en kyllä osallistunut. Ehei, olen suomalainen ja istun kädet puuskassa mieluummin. Ensi kerralla sitten. Pati halusi kuulla suomalaista tangoa, ja löysi youtubesta 60 minutes-ohjelman videon vuodelta 1993, jossa kerrottiin, kuinka suomalaiset ovat niin sisäänpäinkääntyneitä, etteivät halua edes kätellä, tekevät eniten itsemurhia maailmassa ja ovat muutenkin niin ankeita. Tätä vuodatusta oli koristettu kuvaamalla ihmisiä murjottamassa bussissa sekä Arja Korisevalla ihanassa ysäripermiksessä. Onneksi nää täkäläiset ei ymmärrä englantia.

Tänään oli ihan selvästi kevät. Ulkona oli jopa varjossa lämmin ja ihmiset ihan eri fiiliksissä. Mercadolla lihatiskin pojat huutelivat kuningatarta ja kaikkien kadulla peräänhuutelijoitten joukkoon mahtui myös yksi suloinen poika, joka tervehti nätisti. Yleensä ne kun on jotain astetta ällöttävämpiä tapauksia. Yritän nyt imeä näitä kohteliaisuuksia itseeni ja kaivaa ne sitten muistoista, kun Suomessa joku huutelee perään jotain vähemmän imartelevaa.

Mi estilo chileno

Siis tänään mulla on ollut kauhea vaatekriisi. En osaa millään päättää, laittaisinko tuon vaatekaappini tukipilareihin kuuluvan asun ihan sellaisenaan, vai asustaisinko sitä vielä rohkeasti neuleella, johon olen syvästi kiintynyt lähiviikkoina? Mielessäni on vielä kolmaskin vaihtoehto, mutta se voisi olla jopa liian rohkea, vaikka olenkin aika villi pukeutuja. Nyt siis tarvitaan apua. Kiehauttaako tämä asu latinoveren liian kuumaksi?

Vai kannatatteko ajatusta tämän neuleen kietaisemisesta harteille kaunista kuosia tasoittamaan?

Meneekö tämä jo liian rajuksi?

Kaikille tyyliäni kadehtiville joudun valitettavasti kertomaan, että housu-paita-yhdistelmä on kotiutettu täällä Chilen maaperällä, joten zaroista ja ginatricoteista sitä on turha lähteä etsimään. Kerrankin ei tarvitse pelätä, että vastaantulijalla olisi sama vaate päällä! Neule sen sijaan on UFF:ltä, joten luotan myös sen uniikkiuuteen.

Niin, katsokaas vielä tätä! Tällaiset ihanuudet löysin kaupungilta yhtenä päivänä. Ihan ykkösasuste tällä hetkellä.

Empanadas, cazuelas, anticuchos.. Me gustan!

Mun maha. Munmaha, munmaha, munmaha. Se on aika laajenneessa tilassa kaiken tämän lähipäivien syömisten jälkeen. Perjantaina menyyssä oli lihaa(kiloittain), launtaina menyyssä oli lihaa(kiloittain) ja sunnuntaina menyyssä oli lihaa(en enää pystynyt syömään kiloittain). Maggi on täällä kokkailut meille ahkerana ja muutenkin ottanut meidät gringuitat ihan varalapsikseen.

Merivoimat marssivat Valdiviassa ja lauloivat kovaa.

Perjantaina kävimme syöminkien jälkeen itsenäisyyspäivähulinoissa. Kaupungin ulkopuolelle oli pykätty vähän meripäivätunnelmaa muistuttava alue, jossa oli kojuja, kalja(tai siis chicha)telttoja ja elävää musiikkia. Koska kaikki se lihansyönti oli jättänyt minut selkeästi nälkäiseksi, ostin vielä kasan leivoksia ja kinuskilla täytetyn churron. Kuvatodisteet hävitetty.

Siina sunnuntai-iltana. Vai mursu kalasaaliiden toivossa Valdiviassa? Päättäkää itse.

Lauantaina lähdimme retkelle Valdiviaan, joka on parin tunnin ajomatkan päässä rannikolla. Matkassa oli suomineitojen lisäksi Maggi, Maggin tytär Cristi ja Cristin brassikaveri Patricia. Valdiviassa pyörimme hetken kaupungilla, ihmettelimme merileijonia ja mursuja(tunsin hengenheimolaisuutta) ja sitten menimme, niin, syömään.

Muutama muukin oli saapunut paikalle herkkupalojen toivossa.

Mahat täytettiin Valdivian läheisessä Nieblan kylässä, jossa itsenäisyyttä juhlittiin isossa ulkoilmarakennuksessa cuecan ja chileläisen ruoan voimin. Itse söin casuelan, joka koostuu kanankoivesta(tai vaihtoehtoisesti lihaköntistä), isosta perunasta, etäisesti lanttua muistuttavasta vihannesklöntistä, riisistä ja paljosta korianterista. Tämä kaikki lilluu liemessä, joka on siis tarkoitus ensin lusikoida pois, ja sitten haarukalla ja veitsellä käydä kiinteän ruoan kimppuun. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta on todella mums.

Katukuvaa Valdiviasta.

Napa raikuen suuntasimme vielä Nieblan linnoitukseen, josta käsin Chileä on aikoinaan suojeltu hyökkäyksiltä. Tyynen meren rannikolla kävi sen verran kova viima, että ihan varmasti tärisin kaikki ne empanadat ja cazuelat pois siinä kylmyydessä.

Cazuela ja kolme empanadaa täytti mahan kummasti.

Ja samalla tämä naama tuijotti anelevin silmin selän takana. Eihän siinä nyt voinut kuin heltyä.

Sunnuntaina Maggi grillaili meille anticuchoja, jotka nyt kotoisasti on ihan vartaita. Niitä Maggi latoi lautaselle kaikkien lisukkeiden kera ja minähän söin. Päivällä paistoi myös aurinko ja reteästi kävelin myöhemmin kaupungilla takki auki. Huomenna on muuten virallisesti kevään ensimmäinen päivä! Sitä odotellessa taidanpa tästä lähteä vähän syömään. Mulla on nälkä.

Miellyttävä meri-ilmasto kuluttaa ihan varmasti kasoittain kaloreita.

Isla Tortuga.

LIINDAAA!

Huhhahhei. Olen ollut niin väsynyt, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Nyt helpottaa onneksi. Maanantaina Lillian(joka on muuten osoittautunut vähän ilkeäksi, mulla olikin sellainen aavistus, itketti nimittäin Maggia yksi päivä) kävi palaveeraamassa el directorin kanssa, ja kappas. Työaika kutistui 36 tuntiin viikossa ja ylimääräiset tunnit saa pitää vapaana. Mulla olisi siis pankissa viisi työpäivää. Nyt mennään Lauran kanssa töihin aina puoli kymmeneksi, päivällä lounastetaan puolitoista tuntia ja kotiudutaan kuuden maissa.

Ostarilla oli patrioottihenki katossa. Sisään oli rahdattu panssarivaunuja ja muuta mukavaa.

Viime perjantaina käytiin tanssimassa paikallisessa kuppilassa regetonia työkavereiden ja Maijan ja Lauran kanssa. Laura on siis suomalainen tyttö, joka on mun kanssa Australissa töissä myös. Siis herranjumala, että voi suomalainen olla jäykkä. Parin piscolan avulla sentään yritin vatkata lanteita, mutta tuskin se näytti muulta kuin superkoomiselta. Miksi mussa ei virtaa latinoverta? Ainiin, kamera ei ollut mukana. Pahoitteluni Laura ja Riikka!


Tässä lohdutukseksi La Perlita, Maggin koiruli, joka toimii mulla Donnan korvikkeena.


Eilen lähdettiin Panchon matkaan juttukeikalle Villarrican ja Pucónin lähikaupunkeihin, joissa vierähtikin koko päivä. Maisemat oli ihan mielettömiä. Ajettiin kohti Argentiinaa ja sieltähän alkoi tulla Andit vastaan. Sinne täytyy lähteä paremmalla ajalla uudelleen. Välillä vähän kauhistutti, kun kuski-Carolo veti mutkia suoriksi, mutta hyvin me gringuitat selvittiin.



Tässä näkymää Villarrica-järven rannalta.

Yleisesti tunnelma alkaa tiivistyä täällä perjantaita kohden, jolloin on siis se kauan odotettu las Fiestas Patrias. Koko viikonloppu on yhtä juhlaa, syömistä, juomista ja cuacaa. Lauantaina yhdet yliopistopojat kutsui meidät katsomaan rodeota, kai se pitää lähteä. Täkäläinen rodeo, joka on siis kansallislaji, ei ole onneksi samaa kuin Jenkeissä. Täällä ideana on tökkiä lehmää hevosen lautasilla, ja eri kohdista saa sitten pisteitä. Muy interesante, no?

Tänään täällä Temucossa on joku merkittävä futismatsi, ja kaupungilla hengaili hirveästi porukkaa, josta suurin osa kinusi rahaa pääsylippua varten. Esitin tietysti, etten ymmärrä. Toimii. Kun tulin töistä ja nousin colectívosta ostarin kohdalla, oli tietysti juuri siinä kohdalla hirveä lauma nuoria miehiä laulamassa jotain futiskannatuslauluja. Sen verran kerkisin miettiä, että kirosin mielessäni jo valmiiksi, kunnes myös pojat äkkäsivät minut ja alkoivat huutaa yhteen ääneen "LIIIIIINDAAAAAAAAA!!!" ja vislailla. No, tietysti kaikki kääntyivät katsomaan ja minä kipitin nopeasti punaisena ostarin turviin.

Tässä täkäläinen röökiaski. José kertoi, että ihan ensimmäinen setä askissa oli nimeltään Don Miguel, josta tuli askiuran myötä julkkis. Miguelilla oli putki kaulassa, sellainen kun South Parkin Nedillä. Cachai? Sitten Miguel kuoli ja hieno ura päättyi.

Kyllä täällä muutenkin saa ihan kiitettävästi huomiota osakseen. Ihmiset tuijottaa ihan häpeämättä kun kävelee vastaan ja läheisen työmaan työmiehet jaksaa viheltää joka aamu ohikulkiessani. Yhtenä päivänä seisoessani liikennevaloissa vieressä odottanut auto tööttäili koko sen ajan, kun punaiset paloivat. Hillitsin käteni ja näytin keskaria taskun suojissa.

Huomenna töissä on jotkut pirskeet, siis minkäs muunkaan kuin perjantain takia. Tiedossa on ilmeisesti, no, ruokaa, juomaa ja cuecaa. Qué sorpresa! Alan jo henkisesti valmistautumaan tanssia varten.

Kyllä se on ihan oma

Tänään on ollut vähän huonompi päivä. Kuten oon jo kertoillut, työpäivät on aina kestäneet noin 10-12 tuntia. Siksi olin niin helpottunut, kun viikonloppu häämötti edessä. Kunnes. El director tuli kertomaan, että olen viikonlopun töissä. Ja heti putkeen seuraavan viikon. Aina joka toinen viikko näin. Kolmetoista työpäivää, kolme vapaata. Ei muuten onnistu. Itku meinasi tulla, José hätääntyi ja passitti minut kotiin. Katsotaan nyt, mitä tapahtuu. Eniten mun käy sääliksi Joséa. Sekin näytti siltä, että se purskahtaa kyyneliin.

Ei nyt mitään niin pahaa ettei jotain hyvää. Sain katsojapalautetta! Yksi mies soitti toimitukseen, ja sanoi, että näytän siltä, että mulla on peruukki. Kenenkään tukka ei kuulemma voi olla näin vaalea. Kyllä se myös kehui ja toivotti tervetulleeksi Chileen. Mailiosotteenkin olisi halunnut, mutta José ei suostunut antamaan.

Primero chicha, despues cueca

Mun viisitoista minuuttia julkkiksena täällä Temucossa on selvästi toteutunut. Kävin eilen kulttuuritoimittaja-Eduardon kanssa lehdistötilaisuudessa. Lähdimme tilaisuuten klo 11.45, kun sen oli tarkoitus alkaa klo 11.30. Mietin, että voi ei, meiltähän menee kaikki ohi. Todellisuudessaha papat, joita oli tarkoitus haastatella, tulivat siis paikalle noin vartin yli kaksitoista.

Tässä osa meidän toimitusta.

Niin, se mun julkkisura. Paikalla oli paikallis-tv:n kamerat, ja kameramies zoomaili minua pelottavan pitkään. Illalla, kun tulin kotiin(klo 21.30, miksi ikinä valitin Kymärin klo 16. 30 päättyvistä työpäivistä?), ei Maggi meinannut pysyä pöksyissään, koska olin ollut uutisissa. Niin ja tietty mun huimat nettiuutiset! Yllätyin itsekin, kuinka uskottavalta ihminen voi kuulostaa samalla kun puhuu tekstiä, josta ymmärtää maksimissaan puolet.

Koululaiset tanssii cuecaa päivittäisellä vierailulla. Tää on siis siksi, että ensi viikolla on las fiestas patrias, itsenäisyyspäivä, joka on täällä vähän jotain muuta kuin linnanjuhlia.

Muutenkin parin viime päivän aikana on tuntunut, että on tapahtunut hirveästi. Koska kaikki on koko ajan uutta, olen hetkittäin ihan puhki, kun tuntuu että pitäisi muistaa kaikkea ja ymmärtääkin jotain, mitä ne ihmiset puhuu. Tänään kävin Fransiscon kanssa haastattelemassa rekkakuskeja ja Christianin kanssa ottamassa kuvia galluppiin. Eilen minut meinattiin pistää Christianin kanssa haastattelemaan futiksenpelaajia, mutta sitten toimituksen miehet päättivät, että pelaajat ovat niin arvaamattomia, ettei minua voi laskea niiden sekaan. José vei minut syömään completoa, joka onkin ihan oma lukunsa. Josén kanssa kierrettiin myös ympäri lehtitaloa, ja löydettiin arkisto, jossa oli El Diarioja vuodesta -27. Miksi kaikki on miehiä?

Tässä siis José, joka ei ole niin vanha kuin miltä tässä ehkä näyttää. Oikeasti tosi kiva kaveri.

Ei siinä mitään, miesten kanssa on oikein mukavaa, mutta kyllä huomaa kulttuurissa paljon eroja, siis naisiin suhtautumisessa. Mulle avataan aina ovi ja aamuin illoin poskipusutellaan. Välillä on tosi kiusallista, kun heti ekaksi moni mies sanoo, siis ihan töissä, ei missään kadulla, kuinka kaunis olen ja että näytän ihan barbilta. Sitten olen vaan että juu kiitos, kiitos. Aluksi myös hieman vierastin el directorin silmänvinkkailua joka kerta tavatessamme, mutta nyt olen jo tottunut.

Mun koira-ilme.

Päivisin olen viettänyt eniten aikaa edelleen Josén kanssa, joka saa hurjia kicksejä siitä, kuinka hölmöltä näytän kun en ymmärrä mitä minulle puhutaan(kuulemma samalta kuin sen koira), sekä siitä, kuinka en ikinä osaa pukeutua sään mukaan. Mutta näitähän minä teen kotonakin?

Töissä!

Espanjan kanssa on ollut aika vaihtelevaa. Välillä sujuu ihan ok, ja ymmärrän mitä ihmiset puhuu(vaikka José kovasti väittää mulle vastaan, siis että en ymmärrä) ja välillä taas meinaa itkettää. Mutta kyllä tää tästä. Tosi kivaa on ollut, ja jos nyt jotain positiivista haluaa pitkistä työpäivistä sanoa, niin eipähän ainakaan tarvitse keksiä tekemistä iltaisin.

Lisää vakavamielistä työntekoa. Oscar-valokuvaaja otti nämä salaa.

Ja hei, katsokaas tätä! On ilmeisesti kovakin nimi täällä, sillä kun näytin kuvaa Josélle ja naureskelin koko ajatukselle, tunnustautui José tietysti suureksi faniksi. Maija lupasi lähteä mun kanssa keikalle, jos deejii tänne asti eksyy. Oho, nyt huomasin, että esiintyminenhän on jo muinaishistoriaa. Sniif.

Estoy cansada, muy cansada

Huh. Huh. Huh. Että voi yksi päivä imeä mehut ihmisestä. Eka työpäivä siis takana, kauhulla odotan noin viittäkymmentä seuraavaa.

Kävelin töihin hiki päässä, lopulta vain vartin myöhässä. Tää latinoamerikkalainen aikakäsityshän on mulla tunnetusti sisäänrakennettuna. Heti kun pääsin perille, minut törkättiin keskelle aamupalaveria hymyilemään hölmön näköisenä. Palaverissa el directór sanoi pobrito-Josélle, että minusta tulee Joseliton työkaveri. José näytti, jos mahdollista, vielä hölmistyneemmältä kuin minä. Ei siis ollut kaverille todellakaan etukäteen kerrottu, että tämmönen kielitaidoton suomi-neito on kaverin riesana seuraavat viikot.

Palaverin jälkeen paikalle pamahti onneksi tulevaa itsenäisyyspäivää juhlistaen koululaisten tanssiryhmä, ja cuecon ajan sain vähän hengähtää. Kun kerkesin pistää pepun penkkiin, pelmahti paikalle mapuchejen(alkuperäisväestö) mielenosoitus. Huh.

Kameraa mulla ei tietty ollut mukana, mutta tanssiryhmä tulee kuulemma joka(?!) aamu tällä viikolla, niin kai niitä kerkiää kuvata. No, Joséllahan ei tietty ollut mulle mitään tekemistä, kun ei ollut osannut mitenkään varautua. Roikuin sitten seuraavat 10 ja puoli tuntia sen mukana, välillä José tuskastui, välillä minä.

Luojan kiitos José puhui englantia. Kaverin castellano on sen verran nopeaa, että minä ainakin putosin kärryiltä aina parin ekan sanan jälkeen. Aamulla sujui hieman paremmin, mutta illalla alkoi jo keskittymiskyky herpaantua. Tämän huomasi myös José, joka saattaessaan minua kahdeksan jälkeen colectívolle huudahti, että "sinä et ymmärrä enää mitään!". Si, lo se, Joselito. Lupasin, että tilanne paranee, kun mun kielitaito kuin ihmeenkaupalla paranee. José ainakin halusi uskoa tämän. Itsekin toivon tilanteeseen parannusta, sillä tuntui, että kaikki vitsaili minusta, ja aina kun joku sanoi jotain, José vastasi, että "no entiende nada".

José myös sanoi, että tykkää minusta, koska näytän ihan lapselle ja että mun ei sovi punastella, jos meinaan olla journalisti(minut tuntevat varmasti tietää mun läheisesti punajuurta vaikuttavan rinnakkaispersoonan. Se tulee useimmiten esille silloin, kun en tajua mitään ja sitten nolostun. Näin kävi kuitenkin vain kerran tänään).

Oikeasti se oli kyllä oikein mukava mies. Tarjosi mulle ruokaa ja halusi ottaa kuvan minusta annoksen kanssa, koska ei uskonut, että jaksan syödä kaikkea. Enkä jaksanutkaan. Kaikki miehet oli oikeastaan (yllättäen) tosi mukavia. Naiset ei edes esitelly itseään.

Huomenna mun tehtävänä on (jos oikein ymmärsin) lukea uutiset netti-tv:tä varten, sillä ihan oikeasti José oli vaikuttunut siitä, kuinka hyvin luin espanjaa huolimatta surkeista puhe- ja ymmärtämistaidoistani. Kehui minua jopa el directórille. Jes, osaan jotain! Ja jos tulos on ihan kauhea, niin ei, en todellakaan linkitä sitä tänne.

Baby talk

Taisin leveillä vähän liikaa näillä mun espanjan taidoilla. Takapakkia tuli heti sillä sekunnilla, kun Cristóbal kolkutteli ovea. Se käytti heti alussa sellasta sanaa, jota en ymmärtänyt, ja mun hölmistyneen ilmeen perusteella se todennäköisesti päätteli mun älykkyysosamääräksi 50.

Tämän päätelmän tein ihan itse sen perusteella, että se alkoi puhua mulle ihan mielettömän hitaasti, kuin vauvalle. "Teee compreendeees?" ja pakotti minut aina toistamaan englanniksi sen, mitä se just sanoi espanjaksi. Mun esimerkiksi piti todistaa sille, että tajusin sanan rubia(blondi). Nolotti sekä itseni että sen puolesta. Ihan kivasti muutama tunti sen kanssa loppupeleissä kuitenkin vierähti.

Se näytti mulle missä on pysäkki, josta nousen colectívoon töihin mennessä, sekä pysäkki, jolla jään pois. Ei enää mitään muistikuvaa kummastakaan.

(Se on muuten Maija tossa kuvassa toi vaalea nainen, ei täällä muita länsimaisen näköisiä ole tullut vielä vastaan.)

Illalla alkoi sade, joka vain yltyi yötä kohden. Maija lohdutti minua kertomalla, että useimmiten sateet kestävät monta päivää putkeen. Aamuyöstä heräsinkin maailmanloppua enteilevään myrskyyn, mutta samalla tapahtui myös ihme: mulla oli lämmin. Okei, mulla oli villatakki yökkärin päällä ja sukat jalassa, mutta silti.

Lauantaina lähdettiin Maijan kanssa kiertelemään kaupunkia, ja välillä aurinkokin ihan oikeasti pilkahteli. Noin minuutin verran mulla oli myös kuuma. Käytiin mercadossa, siis paikallisessa kauppahallissa ja kierreltiin feriassa(-lla?), joka on vähän kuin valtava tori. Kuvat on sieltä.





Monen tunnin kiertelyn ja useassa sadekuurossa kastumisen jälkeen käytiin syömässä omalla ostarillamme. Kera täyden mahan käytiin vielä katsastamassa jättimarketin viini- ja viinavalikoima. Pelottavan halpaa. Edullisimmat viinit maksavat siinä kahden euron kieppeillä, ja uskallan arvata, että ne on jotain hieman muuta kun El Tiempo. Viinejä (vielä, asiaan on tultava muutos) vierastavana tarkistin tietysti muittenkin juominkien hinnat. Fresita, jota saa myös muun muassa mangon makuisena, kustansi reilu neljä euroa. Mums.

Nyt Maggin majassa alkaa tunnelma vähän tiivistyä, kohta pamahtaa ruutuun Chile vs. Argentiina-futismatsi. On ilmeisesti kovaa kamaa. En tiedä, onko se suuren ihmismäärän vai sisukkaan suomalaisluonteen ansiota, mutta talossa on edelleen lämmin. Se on kuulkaas ne pienet asiat, mitkä tekee ihmisen onnelliseksi.

Nyt taidan alkaa tankata uutta espanjan sanakirjaani. Tänään olen jo opetellut, miten sanotaan haarukka, lusikka ja veitsi. Tulin siihen tulokseen, että ne kannattaa osata, jos mielii syödä muuten kuin käsin.

Businessluokassa matka katkeaa

Oyoyoy, qué viaje horrible! Takana on siis noin 26 miellyttävää matkustustuntia, joista noin 22 koneessa ja muut sitten jotain muuta. Siis että voi yhden matkan aikana sattua. Ei ehkä kuulosta tapahtumat paljolta, mutta sillä hetkellä tuntu sitäkin isommalta.

Kun itkuisena pääsin Pariisin koneeseen, olin jotenkin niin disorientoitunut yksin matkustamiseen, että kaikki oli ihan levällään. Siis yleensähän Jani huolehtii kaikista tavaroista, kun mulla on kiire posottaa menemään pää kolmantena jalkana. Unohdin siis ekaan koneeseen espanjan kielioppikirjan, joka oli tärkeä siksi, että

a)mun piti opiskella sitä matkalla

b)siinä oli kaikki yhteystiedot, joita tarvitsin Chileen saapuessani.

Santiagon koneeseen mennessä turvamies ei millään suostunut uskomaan, että matkustan yksin. "Olette varmaan yhdessä?" (osoittaa miestä mun edessä)"Ei." "No entäs hänen kanssaan?" (osoittaa miestä mun takana)"Ei, ku miä oon IHAN YKSIN!"

Sain kuitenkin paikan hätäuloskäytävän viereltä ja mietin, että nyt hommat sujuu. Yht'äkkiä jossain Atlantin yllä herään siihen, että mun takana istuvaa tätiä temmotaan miesvoimin lattialle, ja täti on ihan veltto ja tajuton. Koneessa oleva lääkäri kysyy aviomeheltä, että onko tädillä diabetes, kun sillä on näitä lääkkeittäkin, ja mies ei osaa päättää että no onko vai ei. Tehdään sitten hätälasku Dakariin, jossa vietetään auvoiset kolme tuntia. Minut tosin siirretään siksi aikaa business-luokkaan, koska tädille tehdään sairaalavuode siihen mun istuimen taakse. Paremman väen luokassa vieressä istuva pariskunta loi minuun vihaisia katseita, joiden sanoma oli "tänne ei köyhät kuulu".

En muuten lopulta tiedä, jäikö se chileläistäti sinne Dakariin(toivottavasti ei), vai mikä oli sen kohtalo.

Yksi stuertti selvästi koki jotain isällisiä tunteita minua kohtaan, heräsin kun se peitteli minua ja laski mun penkkiä makuuasentoon. Vähän pelästyin ensin.

Santiagossa olin niin kypsä istumiseen, että marssin suoraan LAN:in tiskille ja tilasin lennon Temucoon. Ja kaikki asiat hoidin muuten espanjaksi, yllättäen se tulee jostain tuolta takaraivosta kun pakotetaan.

Temucon koneessa mulla oli jo niin ällö ja haiseva olo, että mietin vaan suihkua. Ilmeisesti lentokenttävirkailija oli yhtynyt mun ajatuksiin, sillä istuin koneessa tyhjällä rivillä, kun kaikki muut oli täynnä. Vikassa tietysti siis.

Perillä minua odotti onneksi Lillian, mun yhteyshenkilö, joka osoittautui supermukavaksi tädiksi(vielä). Huomenna lähden sen historianopettaja-poika Cristóbalin kanssa kiertämään kaupunkia. Tässä mun kämpän(huoneen?kolon?) lähellä on onneksi kaikkea, iso marketti, rafloja, pankki, sali, yms. Mut toisaalta Lillian sekä vuokranantajatäti-Maggi pelotteli minut niin hyvin, etten taida uskaltaa enää tänään lähtä näin iltaa vasten ulos. Tai siis ne sano, että pidä kamoistas kiinni. Sehän nyt on tietty selvää, mut silti taidan odottaa Cristóbalia neitsytkierrokselle.

Mun viereisessä huoneessa asuu kuulemma suomalainen Maija, saa nähdä josko tänään jo tavattais. Töihin menen vasta maanantaina. Sen verran selkisi, että teen jotain "projektia". Hmm.

Mutta kaikki siis hyvin, sain käytyä suihkussa ja vedin puhtaat alkkarit jalkaan ni tuli heti vähän ihmismäisempi olo. Sisällä on ihan saakelin kylmä, ulkona on ehkä kymmenisen astetta, niin sisällä on silloin saman verran.

Ohessa muutama kuva mun tulevien kuukausien kotikadusta ja huoneesta.

Lähtö lähenee, päivät vähenee

Dios mio! Miten voi pakata järkevästi, kun pitää ottaa mukaan työvaatteita(laskin omistavani neljä mukaan kelpuutettavaa paitaa), vapaa-ajanviettoreleitä, reissausvaatteita ja vielä varautua helteisiin. Sängyllä on nyt epämääräinen yhdistelmä kaikkea edellä mainittua ja paljon muutakin. Jos jotain ei ole, niin sitähän ei tarvitse?

Deletoin muuten äsken vahingossa noin A4:sen verran tekstiä, tämä blogiura ei ala turhan lupaavasti.

Tänään olen kuitenkin käyttänyt runsaasti aikaa tuskastumiseen siitä, kuinka pulassa tulen olemaan kaikkien chilenismojen keskellä. Omia sanontoja on näin netistä etsittynä ihan liikaa, ja kirjoitusasu ei vastaa sitten yhtään mitää oppimaani. Todennäköisesti tarpeellisin tulee olemaan Cachai?(=Tajuatko?), johon on sitten helppo vastata No.

Olen myös hoitanut kaikkia asioita, joita en ole jaksanut hoitaa aikaisemmin. Hesari on jäähyllä, posti on käännetty, liittymätyyppi vaihdettu ja apurahan perään kyselty. Näitä kaikkia on ollut enemmän kuin miellyttävää hoitaa tällä röökin ja viskin polttamalla äänellä, kun langan toisessa päässä on varmasti jonkun aikaa mietitty, että mitä se siellä kähisee.

Sain myös muuten Chilestä sähköpostia, jossa kyseltiin, että mitä meinaan sitten tehdä, kun olen perillä. Vastasin, että sepä on minulle itsellenikin hieman epäselvää. Ehkä joku muu olisi hoitanut kuviot paremmalle malllille, mutta mun tapa nyt yleensä on mennä ensin ja miettiä sitten.

Löysin facebookista hirveän kasan kuvia Temucosta, pistin muutaman tähän mukaan. Ihan kivalta siellä näyttää, tosi eurooppalaiselta. Onko se hyvä vai huono, en tiedä. Se, miksi otin mukaan kuvan jalkapallostadionista, pelottaa itseänikin. Minut on aivopesty. Huominen menee vielä puuhailessa ja ahdistuessa, sitten ei enää auta.

P.S. Otsikon kuva on Costa Ricasta, parempi tulee ajan kanssa. Itse asiassa koko otsikko on superkökkö, mutta enpä olisi etukäteen arvannut, kuinka vaikeaa sen keksiminen voi olla. Siis kaikki menee vaihtoon, jossain vaiheessa. Ensi vuonna?