Gringana gringojen joukossa

Nyt se reissu vihdoin alkoi. Pari paivaa on vietetetty Santiagossa ja samalla olen joutunut huomaamaan, ettei tama chica rubia nyt olekaan loppupeleissa mitaan niin erikoista tassa maassa. Hostellissa iski pieni shokki paalle, kun kaikki puhuivat englantia enka yhtakkia enaa erottunutkaan joukosta. Tasta lahtien sitten olenkin osa sita soljuvaa gringojen massaa, jotka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa jakavat reissukokemuksiaan, selostavat suunnitelmiaan ja elavat ihanaa gringoelamaa ajatellen kokevansa jotain ihan ainutlaatuista.
Viikonloppu on mennyt paremmin kuin hyvin, kiitos kaupungissa asuvien citysherpojemme Annin ja Jukan. Perjantaina sain kiikuttaa muovikasseissa pariskunnan hoteisiin kaikki kuukausien kertyneet tai muuten vain reissussa tarpeettomat tavarat, ja ihme, rinkkani mahtuu taas kiinni.
Lauantaina suuntasimme Jukan kaytossa olevalla hulppealla kaupunkimaasturilla kohti pohjoista ja Isla Negralla sijaitsevaa Pablo Nerudan kotia. Huh, etta voi jollain riittaa tavaraa. Tyynenmeren kuohuvalla rannalla sijaitseva oli paitsi kirjailijalle sopivalla tavalla boheemi ja ekstentriseen tyyliin sisustettu, kasittamattoman taynna Pablon simpukka-, pienoismalli-, viinilasi- ja patsaskokoelmia. Syodessamme lounasta, rantatormaan rikkoutuvien aaltojen kuohussa ja auringon paahtaessa korkealta taivaalta, alkoi vihdoinkin lomafiilis upota tajuntaan.
Isla Negralta jatkoimme viela Valparaison kautta takaisin Santiagoon. Matkan varrella Jukka muisti pomon hanskalokeroon piiloutuneen suomalaisen musiikin aarreaitan. Kieltamatta tuntui aika absurdilta katsella edessa siintavia, osittain viela lumihuippuisia Andeja, lampomittarin nayttaessa reilua pariakymmenta astetta ja hoilata kuorossa "ohi syyskuun, lapi repaleisen lokakuun, kaipuu kaljakorin kilisee". Tasta se lahtee.

Viajera

Täällä maailman surkein bloggaaja, holahola. Viimeisiä viedään töissä, huomisen jälkeen tämä tyttö on vapaa kuin taivaan lintu. Ihan ensimmäiseksi suunnataan nokka kohti Santiagoa, josta on tarkoitus jatkaa Atacaman autiomaan kautta Bolivian puolelle suolatasangoille. Ainakin La Paz, Cuzco ja Macchu Picchu ovat tehtävälistalla, mutta muuten mennään sinne, mikä parhaalta tuntuu.

Töissä on mennyt vähän niin ja näin, muutaman artikkelin olen kirjoittanut, mutta lehteen asti ne eivät vielä ole eksyneet. Lupailuja kyllä julkaisusta on tullut, joten vielä riittää hitunen uskoa. Työtodistuksen el director lupasi kirjoittaa, joten kunhan sen saan, olen tyytyväinen.

Pari viikkoa sitten kiivettiin muutaman tunnin ajomatkan päässä olevalle Volcan Lonquimaylle. Oli ihan mieletöntä. Aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja hiki valui noroina pitkin selkärankaa, kun puuskutettiin kolmen kilometrin korkeuteen. Huipulla väsymys katosi hetkessä.

Silmänkantamattomiin jatkuneet Andit ja sinne tänne ripotellut tulivuoret vetivät aika sanattomaksi. Tuli pienelle gringalle aika kärpäsenkakka-olo. On se luonto jotain ihmeellistä.

Ylöspäin matkaa tehtiin reilu neljä tuntia sauvojen kera, mutta alastulo oli jokseenkin ripeää. Peppu hankeen ja menoksi! Voin kertoa, että goretex-housuissa oli sen verran hyvä luisto, että välillä ihan pelotti, kun vauhti kiihtyi. Jää ehkä kaatopaikan pyllymäet kakkoseksi Andeille.

Tänään on illalla tiedossa läksiäis-illanvietto, sitä ennen pitäisi vielä vähän jaksata pakkailla kamoja. Santiagossa asuvat Anni ja Jukka onneksi lupasivat majoittaa osan kantamuksistani, joten aion ottaa reissuun mukaan mahdollisimman vähän tavaraa. Läppärin myös jätän suosiolla kantamuksista, jatkan tätä mun ahkeraa päivitystahtia sitten vaihtuvista nettikahviloista.

La gringa puede escribir también

Noniin, täällä taas. Aika kuluu hirmu nopsaan. Töitä on enää tän viikon jälkeen kolme viikkoa ja aika ristiriitaisin tuntein edetään pitkin marraskuuta. Toisaalta ei jaksaisi enää töihin keskittyä ollenkaan, toisaalta tietää, että kun tämä pesti loppuu, on kotiinpaluu taas askeleen lähempänä.

Töissä ollaan vihdoin ja viimein päästy tositoimiin, siis kirjoittamaan. Eilen ilmestyi mun eka, ihan ikioma täyspitkä artikkeli ja työkaverit on selvästi otettuja. Gringahan osaa muutakin kuin vain olla ja möllöttää!

Ihmistä jos jonkinlaista on tässä parin kuukauden aikana ehtinyt tulla vastaan, niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisimmäksi jäi mieleen eiliseltä koulukäynniltä rehtori, joka sen jälkeen, kun olimme puoli tuntia jutelleet haastattelua varten, esitteli meidät vanhemmille sanoen "Tässä kaksi toimittajaa, jotka tuskin ymmärtävät sanaakaan siitä mitä nyt puhun" sekä kysyi meiltä, että oliko ekaluokkalaisten, juuri lukemaan oppilaiden lasten ääneenluku liian nopeaa meille. Että näin.

Kavereita on tullut paljon, miehiä noin yhdeksänkymmentäprosenttisesti, naiset tykkää edelleen vähän kyttyrää meidän täällä olosta. Miesseuran puutteesta ei kyllä pääse täällä gringat varmastikaan valittamaan, innokkaita kavaljeereja tuntuu välillä puskevan ovista ja ikkunoista, ja toisinaan sana "ei" tuntuu niin kovin vaikealta käsittää. Ihan kohokohta oli, kun Laura tällä viikolla sai töihin kukkalähetyksen, ilman korttia tietysti. Kuulin myös tarinaa saksalaisesta tytöstä, jolle ihailija oli soittanut päivän aikana 36 kertaa, ja kun tämä ei ollut vastannut, oli mies jatkanut soittelemista kolmen kuukauden ajan, joka ikinen päivä. Ei siis voi syyttää, etteikö yritystä riittäisi.

Viikonloppuna tiedossa on todennäköisesti grillijuhlia, luonnonpuistoa ja varmasti vähän sadetta. Se ei tunnu näillä leveyspiireillä loppuvan nyt sitten niin millään.

Bastante letreros

Kevät vähän niin kuin tuli ja meni. Päivät, jolloin kadulla pystyi kulkea paitahihasillaan ja nauttia auringosta, tuntuvat kovin kaukaisilta, kun vettä vihmoo vaakasuoraan ja tuuli vinkuu nurkissa. En kyllä ole vielä luopunut mun optimismista, mutta voi olla, että käyn ostamassa kuitenkin jonkun järkevän takin suojakseni.

Valittelin, ettei töitä oikein ole ollut, mutta nyt, viimeistään Josén torstaina pitämän herättelypuheen jälkeen tajuan, että niitä on ihan just niin paljon kuin itse niitä teen. José sanoi suoraan, ettei ketään täällä kiinnosta keksiä meille hommia eikä kukaan tule niitä tarjoamaan, mutta jos itse ideoimme ja saamme asioita aikaiseksi, syntyy tulosta. José myös lupasi auttaa minua niin paljon kuin apua tarvitsen tekstin kanssa, joten ihan noususuunnassa täällä nyt mennään.

Perjantaina käytiin vierailemassa pienessä maaseutukoulussa, jossa oppilaat tulevat köyhistä perheistä ja alkeellisista olosuhteista. Lapsista ei päälle päin näkynyt mitään erikoista, ihan yhtä eloisia ja reippaita kuin missä tahansa muuallakin. Päivä aloitettiin kansallislaululla ja käsi sydämellä pienet isänmaantoivot huusivat hymnin läpi.

Toista oli sitten, kun juttelimme koulun rehtorin kanssa. Koulussa ei ole ollenkaan lämmitystä, ja siis en todellakaan halua kuvitella, kuinka kylmä sisällä on touko-kesäkuussa, kun nyt lokakuun lopussa itse tärisin takki päällä. Rehtori kertoi, kuinka lapsilla on vaikeuksia kirjoittaa, koska on niin kylmä, ettei kynä pysy kädessä. Kyllä pitää aika iso motivaatio pienellä ihmisellä olla, jos siinä sitten vielä riittää intoa opiskella.

Mieltä hieman piristi koulun pihalla majailleet possut, lampaat ja kalkkunat(jotka kyllä kiersin kaukaa, kalkkunat on pelottavia).

Lauantaina lähdettiin aamusta Ainon, joka on myös täällä Temucossa töissä, sekä Karoliinan, joka oli käymässä Santiagosta, kanssa päiväksi Pucóniin. Colectivon kuski oli vinkannut Ainolle Ojos de Caburgua-nimisestä paikasta, joten asiaa sen enempää pohtimatta suuntasimme sinne. Perillä meitä odotti upeat vesiputoukset, joita ei edes silloin tällöin ripsautellut sade pystynyt pilaamaan.

Putouksilla huvitti joka puuhun ripustetut kyltit, joissa oli ohjetta jos minkälaista. Yhdessä sitten vielä muistutettiin, että jos arvon vierailla on yhtään koulutusta, niin kai muistatte näitä ohjeita vielä myös noudattaa.

Vesiputouksilta päätettiin jatkaa kohti rantaa, ja kun bussia ei kuulunut, nostettiin peukut pystyyn. Ystävällinen setä Santiagosta poimi melko nopeasti kolme blondia kyytiin ja vei meidät kylille asti. Heti autosta ulos astuttuamme seuraamme liittyi kaksi koirakaveria, joista toinen paineli menemään kolmella jalalla. Nämä kaverit seurasivat meitä koko kylässä viettämämme ajan. Raahasimme itseämme hieman epätoivoiselta tuntuneen julmetun mäkinousun tavoitteena nähdä Playa Blanca(täällä kun kaikki rannat ovat yleensä mustia maan tuliperäisen toiminnan takia). Ranta nyt ei ollut ainakaan sillä kelillä kummoinen, mutta hyvinkin voisin kuvitella sen kesällä vetävän varakkaita pääkaupunkiseutulaisia puoleensa.

Takaisin päin ei enää pystynyt tarpomaan, joten taas reippaina tyttöinä pyysimme ohiajaneelta perheeltä kyytiä. Vähän tuli haikea fiilis, kun siinä lavalla istuessamme yrittivät koirakaverit parhaansa mukaan seurata, mutta kun vauhti kiihtyi, katosivat kaverit horisonttiin. Nyt kun vihdoin ja viimein pääsi päiväksi luontoon, en malttaisi millään odottaa seuraavaa kertaa.

Holahola

Täältä peiton alta taas kirjoittelen, mutta nyt ihan aiheesta olen kääriytynyt neljän vilttini ja päiväpeiton alle. Pari päivää on ollut vähän kurja fiilis, ja nyt tänään töissä olin niin surkea koiranpentuilmeineni ja vilunväristyksineni, että José passitti mut kotiin. Nyt juuri heräsin, klo 20 illalla, viimeisiin auringonsäteisiin. Mukavaa. Huomenna lähdetään päiväksi muutaman tunnin ajomatkan päähän Angoliin, sinne otan myös kameran mukaan. Mitään juttua sieltä tuskin kirjoitetaan, kyseessä kun on urheilutoimituksen matka katsomaan naisten käsipalloa.

Töissä on ollut motivaatio aika nollassa. Kun töitä ei ole, niin yllättävän nopeasti siinä passivoituu. Toivottavasti tilanteeseen tulee vähän muutosta, iltapäivän aikana el directorin ja Josén on ollut tarkoitus palaveerata. Toisaalta, el directoria ei meidän gringojen läsnäolo sen suuremmin hetkauta, että vamos a ver.

Maggin tytär Cristi suunnittelee vielä tämän kuun aikana tehtäväksi tulivuorivaellusta, odotan ihan hirveästi, että reissu toteutuu. Ympärillä on ihan mielettömästi kaunista luontoa, tunnin-parin ajomatkan päässä, ja tuntuu että joka hetki, kun en ole sitä ihmettelemässä, hukkaan aikaa.

Ihan eteläkärjessä sijaitseva Torres del Painen kansallispuisto kiinnostaisi myös, mutta saas nähdä, kun siellä on suurinpiirtein ikuinen talvi ja tuntuu, että tämän tytön kylmäntärinät tältä vuodelta sais jo riittää. Vaikkei kotiin olekaan ikävä, niin tiivistettyjä ikkunoita ja toimivaa lämmitystä kyllä.

No soy muerta

Solamente siento que siempre tengo mucha prisa. Töissä ja salilla käyminen imee kiitettävästi mehut pois. Yksi päivä eksyttiin kyllä Maijan kanssa jumppaan, joka ennemminkin harjoitti poskilihaksia kuin toivottuja vastaavia. "Pilateksessa" nosteltiin jumppapalloa peppu pitkällä ja vetäjänä toiminut matami oli kuin ala-asteen painajaismaisilta liikkatunneilta, vain tamburiini puuttui. Repeiltiin aikamme ja jälkeenpäin menimme paikalliseen nauttimaan parit pisco sourit rentoutumisen nimissä.

Hirveästi olen tavannut kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä, pääosin chileläisiä, ja olen jo ihan kotonani si po- ja cachai-tulvan keskellä. No en nyt sentään väitä, ettäkö kaikkea ymmärtäisin, mutta paljon enemmän kuin kuusi viikkoa sitten.

Sunnuntaina käytiin tyttöjen kanssa katsomassa Bastardos sin gloria(josta muuten tykkäsin paljon), ja huomasin, että espanjankielisten tekstien lukeminen jäi päälle, vaikka kieli vaihtuikin takaisin englanniksi. Täällä on onneksi leffat siis teksteillä, eikä mitään koomisia dubbausyrityksiä.

Töissä oli tänään melko hulvatonta, José lähti Santiagoon loppuviikoksi ja jätti minut ja Lauran täyteen vastuuseen nettipuljun pyörittämisestä. Hommaa on aika sikana, ja pitäisi muistaa kaiken maailman ihme nippelitietoa, jotta hommat sujuisi(Mullahan ei ole tapana tehdä muistiinpanoja. Kyl miä muistan!). Kymmentuntiseen siis mahtui paljon kikatusta, epätoivoa ja kiroilua, mutta kyllä ne uutiset jossain muodossa aina sinne sivulle päätyi.

Kohta lähdetään taas leffaan, nyt katsomaan jotain draamaa Pinochetin ajoista. Voi olla, että multa menee kaikkea olennaista ohi, mutta katselen sitten vaikka kauniita maisemia(?).

Casi chilena

Muutaman tunnin pituisen virastokierroksen, useiden sormenjälkien, lukuisten kuvien ja paljon odottelun jälkeen olen siis melkein chileläinen. Sain ihan oman runin, joka on siis kuin sotu. En tiedä sille muuta käyttöä kuin sen, että kaupassa kortilla maksettaessa se pitää aina kirjoittaa kuittiin. Kuulemma saisin myös luottokortin hakea nyt pankista! Hmm, ehken kuitenkaan tee sitä, vaikka ajatus onkin aika houkutteleva.

Sotua varten tietysti tarvittiin isän ja äidin nimet ja kaikkea muutakin tosi oleellista setä kyseli pitkän haastattelun aikana. Yhtäkkiä siinä nimien kysymisen jälkeen setä sanoi että "kun kuolet, niin luovutatko elimet?" Olin ihan että, joo, siis kai, siis joo. Nyt siis papereissa lukee, että neiti Leppä enemmän kuin mielellään luopuu sisäelimistään. Ehkä piilotan paperit visusti.

Tän ruokailun jälkeen sali oli ihan järkevä ratkaisu.

Viikko on mennyt hirmu nopeasti, töissä käymisestä ja muusta ajasta on tullut aika rutiinia. Maijan kanssa saatiin vihdoin raahattua pienet peppumme salille ja heti ensimmäiseen mahdolliseen jumppaan. Juteltiin siinä alussa, että no eihän tää varmasti voi olla mitään rankkaa, nää nyt on jotain Chile-jumppia. Huh huh, vartin jälkeen kun naamat punaisina käännyttiin katsomaan toisiamme, ei tarvinnut enää sanoa mitään. Salilla on myös tanssikursseja, tästä se mun tanssiura vielä urkenee.

Tänään on satanut koko päivän. Eilen oli jo ihan kesä, mutta nää säät vaihtelee aika radikaalisti. Äsken oltiin tossa tyttöjen kanssa olkkarissa syömässä, kun alkoi korvan juuressa liristä. Kipaisin keittiöstä nopeasti kipon lattialle ja jatkettiin herkuttelua.