Bastante letreros

Kevät vähän niin kuin tuli ja meni. Päivät, jolloin kadulla pystyi kulkea paitahihasillaan ja nauttia auringosta, tuntuvat kovin kaukaisilta, kun vettä vihmoo vaakasuoraan ja tuuli vinkuu nurkissa. En kyllä ole vielä luopunut mun optimismista, mutta voi olla, että käyn ostamassa kuitenkin jonkun järkevän takin suojakseni.

Valittelin, ettei töitä oikein ole ollut, mutta nyt, viimeistään Josén torstaina pitämän herättelypuheen jälkeen tajuan, että niitä on ihan just niin paljon kuin itse niitä teen. José sanoi suoraan, ettei ketään täällä kiinnosta keksiä meille hommia eikä kukaan tule niitä tarjoamaan, mutta jos itse ideoimme ja saamme asioita aikaiseksi, syntyy tulosta. José myös lupasi auttaa minua niin paljon kuin apua tarvitsen tekstin kanssa, joten ihan noususuunnassa täällä nyt mennään.

Perjantaina käytiin vierailemassa pienessä maaseutukoulussa, jossa oppilaat tulevat köyhistä perheistä ja alkeellisista olosuhteista. Lapsista ei päälle päin näkynyt mitään erikoista, ihan yhtä eloisia ja reippaita kuin missä tahansa muuallakin. Päivä aloitettiin kansallislaululla ja käsi sydämellä pienet isänmaantoivot huusivat hymnin läpi.

Toista oli sitten, kun juttelimme koulun rehtorin kanssa. Koulussa ei ole ollenkaan lämmitystä, ja siis en todellakaan halua kuvitella, kuinka kylmä sisällä on touko-kesäkuussa, kun nyt lokakuun lopussa itse tärisin takki päällä. Rehtori kertoi, kuinka lapsilla on vaikeuksia kirjoittaa, koska on niin kylmä, ettei kynä pysy kädessä. Kyllä pitää aika iso motivaatio pienellä ihmisellä olla, jos siinä sitten vielä riittää intoa opiskella.

Mieltä hieman piristi koulun pihalla majailleet possut, lampaat ja kalkkunat(jotka kyllä kiersin kaukaa, kalkkunat on pelottavia).

Lauantaina lähdettiin aamusta Ainon, joka on myös täällä Temucossa töissä, sekä Karoliinan, joka oli käymässä Santiagosta, kanssa päiväksi Pucóniin. Colectivon kuski oli vinkannut Ainolle Ojos de Caburgua-nimisestä paikasta, joten asiaa sen enempää pohtimatta suuntasimme sinne. Perillä meitä odotti upeat vesiputoukset, joita ei edes silloin tällöin ripsautellut sade pystynyt pilaamaan.

Putouksilla huvitti joka puuhun ripustetut kyltit, joissa oli ohjetta jos minkälaista. Yhdessä sitten vielä muistutettiin, että jos arvon vierailla on yhtään koulutusta, niin kai muistatte näitä ohjeita vielä myös noudattaa.

Vesiputouksilta päätettiin jatkaa kohti rantaa, ja kun bussia ei kuulunut, nostettiin peukut pystyyn. Ystävällinen setä Santiagosta poimi melko nopeasti kolme blondia kyytiin ja vei meidät kylille asti. Heti autosta ulos astuttuamme seuraamme liittyi kaksi koirakaveria, joista toinen paineli menemään kolmella jalalla. Nämä kaverit seurasivat meitä koko kylässä viettämämme ajan. Raahasimme itseämme hieman epätoivoiselta tuntuneen julmetun mäkinousun tavoitteena nähdä Playa Blanca(täällä kun kaikki rannat ovat yleensä mustia maan tuliperäisen toiminnan takia). Ranta nyt ei ollut ainakaan sillä kelillä kummoinen, mutta hyvinkin voisin kuvitella sen kesällä vetävän varakkaita pääkaupunkiseutulaisia puoleensa.

Takaisin päin ei enää pystynyt tarpomaan, joten taas reippaina tyttöinä pyysimme ohiajaneelta perheeltä kyytiä. Vähän tuli haikea fiilis, kun siinä lavalla istuessamme yrittivät koirakaverit parhaansa mukaan seurata, mutta kun vauhti kiihtyi, katosivat kaverit horisonttiin. Nyt kun vihdoin ja viimein pääsi päiväksi luontoon, en malttaisi millään odottaa seuraavaa kertaa.

Holahola

Täältä peiton alta taas kirjoittelen, mutta nyt ihan aiheesta olen kääriytynyt neljän vilttini ja päiväpeiton alle. Pari päivää on ollut vähän kurja fiilis, ja nyt tänään töissä olin niin surkea koiranpentuilmeineni ja vilunväristyksineni, että José passitti mut kotiin. Nyt juuri heräsin, klo 20 illalla, viimeisiin auringonsäteisiin. Mukavaa. Huomenna lähdetään päiväksi muutaman tunnin ajomatkan päähän Angoliin, sinne otan myös kameran mukaan. Mitään juttua sieltä tuskin kirjoitetaan, kyseessä kun on urheilutoimituksen matka katsomaan naisten käsipalloa.

Töissä on ollut motivaatio aika nollassa. Kun töitä ei ole, niin yllättävän nopeasti siinä passivoituu. Toivottavasti tilanteeseen tulee vähän muutosta, iltapäivän aikana el directorin ja Josén on ollut tarkoitus palaveerata. Toisaalta, el directoria ei meidän gringojen läsnäolo sen suuremmin hetkauta, että vamos a ver.

Maggin tytär Cristi suunnittelee vielä tämän kuun aikana tehtäväksi tulivuorivaellusta, odotan ihan hirveästi, että reissu toteutuu. Ympärillä on ihan mielettömästi kaunista luontoa, tunnin-parin ajomatkan päässä, ja tuntuu että joka hetki, kun en ole sitä ihmettelemässä, hukkaan aikaa.

Ihan eteläkärjessä sijaitseva Torres del Painen kansallispuisto kiinnostaisi myös, mutta saas nähdä, kun siellä on suurinpiirtein ikuinen talvi ja tuntuu, että tämän tytön kylmäntärinät tältä vuodelta sais jo riittää. Vaikkei kotiin olekaan ikävä, niin tiivistettyjä ikkunoita ja toimivaa lämmitystä kyllä.

No soy muerta

Solamente siento que siempre tengo mucha prisa. Töissä ja salilla käyminen imee kiitettävästi mehut pois. Yksi päivä eksyttiin kyllä Maijan kanssa jumppaan, joka ennemminkin harjoitti poskilihaksia kuin toivottuja vastaavia. "Pilateksessa" nosteltiin jumppapalloa peppu pitkällä ja vetäjänä toiminut matami oli kuin ala-asteen painajaismaisilta liikkatunneilta, vain tamburiini puuttui. Repeiltiin aikamme ja jälkeenpäin menimme paikalliseen nauttimaan parit pisco sourit rentoutumisen nimissä.

Hirveästi olen tavannut kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä, pääosin chileläisiä, ja olen jo ihan kotonani si po- ja cachai-tulvan keskellä. No en nyt sentään väitä, ettäkö kaikkea ymmärtäisin, mutta paljon enemmän kuin kuusi viikkoa sitten.

Sunnuntaina käytiin tyttöjen kanssa katsomassa Bastardos sin gloria(josta muuten tykkäsin paljon), ja huomasin, että espanjankielisten tekstien lukeminen jäi päälle, vaikka kieli vaihtuikin takaisin englanniksi. Täällä on onneksi leffat siis teksteillä, eikä mitään koomisia dubbausyrityksiä.

Töissä oli tänään melko hulvatonta, José lähti Santiagoon loppuviikoksi ja jätti minut ja Lauran täyteen vastuuseen nettipuljun pyörittämisestä. Hommaa on aika sikana, ja pitäisi muistaa kaiken maailman ihme nippelitietoa, jotta hommat sujuisi(Mullahan ei ole tapana tehdä muistiinpanoja. Kyl miä muistan!). Kymmentuntiseen siis mahtui paljon kikatusta, epätoivoa ja kiroilua, mutta kyllä ne uutiset jossain muodossa aina sinne sivulle päätyi.

Kohta lähdetään taas leffaan, nyt katsomaan jotain draamaa Pinochetin ajoista. Voi olla, että multa menee kaikkea olennaista ohi, mutta katselen sitten vaikka kauniita maisemia(?).

Casi chilena

Muutaman tunnin pituisen virastokierroksen, useiden sormenjälkien, lukuisten kuvien ja paljon odottelun jälkeen olen siis melkein chileläinen. Sain ihan oman runin, joka on siis kuin sotu. En tiedä sille muuta käyttöä kuin sen, että kaupassa kortilla maksettaessa se pitää aina kirjoittaa kuittiin. Kuulemma saisin myös luottokortin hakea nyt pankista! Hmm, ehken kuitenkaan tee sitä, vaikka ajatus onkin aika houkutteleva.

Sotua varten tietysti tarvittiin isän ja äidin nimet ja kaikkea muutakin tosi oleellista setä kyseli pitkän haastattelun aikana. Yhtäkkiä siinä nimien kysymisen jälkeen setä sanoi että "kun kuolet, niin luovutatko elimet?" Olin ihan että, joo, siis kai, siis joo. Nyt siis papereissa lukee, että neiti Leppä enemmän kuin mielellään luopuu sisäelimistään. Ehkä piilotan paperit visusti.

Tän ruokailun jälkeen sali oli ihan järkevä ratkaisu.

Viikko on mennyt hirmu nopeasti, töissä käymisestä ja muusta ajasta on tullut aika rutiinia. Maijan kanssa saatiin vihdoin raahattua pienet peppumme salille ja heti ensimmäiseen mahdolliseen jumppaan. Juteltiin siinä alussa, että no eihän tää varmasti voi olla mitään rankkaa, nää nyt on jotain Chile-jumppia. Huh huh, vartin jälkeen kun naamat punaisina käännyttiin katsomaan toisiamme, ei tarvinnut enää sanoa mitään. Salilla on myös tanssikursseja, tästä se mun tanssiura vielä urkenee.

Tänään on satanut koko päivän. Eilen oli jo ihan kesä, mutta nää säät vaihtelee aika radikaalisti. Äsken oltiin tossa tyttöjen kanssa olkkarissa syömässä, kun alkoi korvan juuressa liristä. Kipaisin keittiöstä nopeasti kipon lattialle ja jatkettiin herkuttelua.

La primavera, por fin!

Hei olen ihan raato. Koko ajan. Johtuuko se siitä, että joudun keskittymään niin hirveästi koko päivän, jos haluan pysyä jutuissa mukana? Toinen vaihtoehto, jota itse suosin, on se, että Maggin hanoista tulevassa vedessä on liikaa klooria. Vesipullo haisee ainakin ihan uimahallille. Mitä käy, jos juo hirveästi klooria? Tähän veteen nyt ei kuitenkaan ole maakkiveden tapaan sentään pissitty.

Perjantaina kävin vähän tanssimassa taas työkavereiden kanssa. Puoli neljän aikaan mun silmät alkoi väistämättä luppaamaan, kun taas Cristianilla ja Almalla meno senkun kiihtyi. José onneksi huomasi mun puolitangossa roikkuvat silmäluomet ja toi minut kotiin. Lauantaiaamuna lähdettiin Maijan ja Miran(joo, uskokaa tai älkää, meitä on nyt neljä täällä) kanssa kiipeämään tohon ihan kaupungin keskustan lähettyvillä sijaitsevalle Cerro Ñielolille.

Koska mulla ei tietenkään ole mitään järkevää takkia tms. mukana, latasin päälle kolme paitaa ja hupparin. Päivä oli onneksi niin lämmin, että vähitellen sain kuoria kerroksia pois. Kesken kiipeämisen mulle myös iski jostain syystä kaamea jano, ja upean metsän sijasta mun mielessä pyöri kylmä tölkki kokista.

Sunnuntaina syötiin Cristin ja Patin luona asadoa, tai siis miten toi sana nyt pitäisi taivuttaa. Grilliruokaa suomeksi. Kun maha oli kohtuullisen täynnä herkkuja, pisti Pati sambakurssin pystyyn. Minä en kyllä osallistunut. Ehei, olen suomalainen ja istun kädet puuskassa mieluummin. Ensi kerralla sitten. Pati halusi kuulla suomalaista tangoa, ja löysi youtubesta 60 minutes-ohjelman videon vuodelta 1993, jossa kerrottiin, kuinka suomalaiset ovat niin sisäänpäinkääntyneitä, etteivät halua edes kätellä, tekevät eniten itsemurhia maailmassa ja ovat muutenkin niin ankeita. Tätä vuodatusta oli koristettu kuvaamalla ihmisiä murjottamassa bussissa sekä Arja Korisevalla ihanassa ysäripermiksessä. Onneksi nää täkäläiset ei ymmärrä englantia.

Tänään oli ihan selvästi kevät. Ulkona oli jopa varjossa lämmin ja ihmiset ihan eri fiiliksissä. Mercadolla lihatiskin pojat huutelivat kuningatarta ja kaikkien kadulla peräänhuutelijoitten joukkoon mahtui myös yksi suloinen poika, joka tervehti nätisti. Yleensä ne kun on jotain astetta ällöttävämpiä tapauksia. Yritän nyt imeä näitä kohteliaisuuksia itseeni ja kaivaa ne sitten muistoista, kun Suomessa joku huutelee perään jotain vähemmän imartelevaa.

Mi estilo chileno

Siis tänään mulla on ollut kauhea vaatekriisi. En osaa millään päättää, laittaisinko tuon vaatekaappini tukipilareihin kuuluvan asun ihan sellaisenaan, vai asustaisinko sitä vielä rohkeasti neuleella, johon olen syvästi kiintynyt lähiviikkoina? Mielessäni on vielä kolmaskin vaihtoehto, mutta se voisi olla jopa liian rohkea, vaikka olenkin aika villi pukeutuja. Nyt siis tarvitaan apua. Kiehauttaako tämä asu latinoveren liian kuumaksi?

Vai kannatatteko ajatusta tämän neuleen kietaisemisesta harteille kaunista kuosia tasoittamaan?

Meneekö tämä jo liian rajuksi?

Kaikille tyyliäni kadehtiville joudun valitettavasti kertomaan, että housu-paita-yhdistelmä on kotiutettu täällä Chilen maaperällä, joten zaroista ja ginatricoteista sitä on turha lähteä etsimään. Kerrankin ei tarvitse pelätä, että vastaantulijalla olisi sama vaate päällä! Neule sen sijaan on UFF:ltä, joten luotan myös sen uniikkiuuteen.

Niin, katsokaas vielä tätä! Tällaiset ihanuudet löysin kaupungilta yhtenä päivänä. Ihan ykkösasuste tällä hetkellä.

Empanadas, cazuelas, anticuchos.. Me gustan!

Mun maha. Munmaha, munmaha, munmaha. Se on aika laajenneessa tilassa kaiken tämän lähipäivien syömisten jälkeen. Perjantaina menyyssä oli lihaa(kiloittain), launtaina menyyssä oli lihaa(kiloittain) ja sunnuntaina menyyssä oli lihaa(en enää pystynyt syömään kiloittain). Maggi on täällä kokkailut meille ahkerana ja muutenkin ottanut meidät gringuitat ihan varalapsikseen.

Merivoimat marssivat Valdiviassa ja lauloivat kovaa.

Perjantaina kävimme syöminkien jälkeen itsenäisyyspäivähulinoissa. Kaupungin ulkopuolelle oli pykätty vähän meripäivätunnelmaa muistuttava alue, jossa oli kojuja, kalja(tai siis chicha)telttoja ja elävää musiikkia. Koska kaikki se lihansyönti oli jättänyt minut selkeästi nälkäiseksi, ostin vielä kasan leivoksia ja kinuskilla täytetyn churron. Kuvatodisteet hävitetty.

Siina sunnuntai-iltana. Vai mursu kalasaaliiden toivossa Valdiviassa? Päättäkää itse.

Lauantaina lähdimme retkelle Valdiviaan, joka on parin tunnin ajomatkan päässä rannikolla. Matkassa oli suomineitojen lisäksi Maggi, Maggin tytär Cristi ja Cristin brassikaveri Patricia. Valdiviassa pyörimme hetken kaupungilla, ihmettelimme merileijonia ja mursuja(tunsin hengenheimolaisuutta) ja sitten menimme, niin, syömään.

Muutama muukin oli saapunut paikalle herkkupalojen toivossa.

Mahat täytettiin Valdivian läheisessä Nieblan kylässä, jossa itsenäisyyttä juhlittiin isossa ulkoilmarakennuksessa cuecan ja chileläisen ruoan voimin. Itse söin casuelan, joka koostuu kanankoivesta(tai vaihtoehtoisesti lihaköntistä), isosta perunasta, etäisesti lanttua muistuttavasta vihannesklöntistä, riisistä ja paljosta korianterista. Tämä kaikki lilluu liemessä, joka on siis tarkoitus ensin lusikoida pois, ja sitten haarukalla ja veitsellä käydä kiinteän ruoan kimppuun. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta on todella mums.

Katukuvaa Valdiviasta.

Napa raikuen suuntasimme vielä Nieblan linnoitukseen, josta käsin Chileä on aikoinaan suojeltu hyökkäyksiltä. Tyynen meren rannikolla kävi sen verran kova viima, että ihan varmasti tärisin kaikki ne empanadat ja cazuelat pois siinä kylmyydessä.

Cazuela ja kolme empanadaa täytti mahan kummasti.

Ja samalla tämä naama tuijotti anelevin silmin selän takana. Eihän siinä nyt voinut kuin heltyä.

Sunnuntaina Maggi grillaili meille anticuchoja, jotka nyt kotoisasti on ihan vartaita. Niitä Maggi latoi lautaselle kaikkien lisukkeiden kera ja minähän söin. Päivällä paistoi myös aurinko ja reteästi kävelin myöhemmin kaupungilla takki auki. Huomenna on muuten virallisesti kevään ensimmäinen päivä! Sitä odotellessa taidanpa tästä lähteä vähän syömään. Mulla on nälkä.

Miellyttävä meri-ilmasto kuluttaa ihan varmasti kasoittain kaloreita.

Isla Tortuga.